Poika oli vaiti.
— Oletko sinä varastanut omenia? kuului kuin ukkosen jyrinä.
— Olen, mutta minä olen syönyt ne paikan päällä.
— Paikan päällä! Minkä riivatun paikan päällä? Lukkarin ääni meni yht'äkkiä oktaavia korkeammalle.
Tauko! Ja vielä kaksi taukoa!
— Rantalan Anssu sanoi, että omenain ottaminen ei ole synti, jos syö ne paikan päällä. Niin sanoo kuulemma Ruotsin vanha laki.
— Tule tänne, ärjäisi lukkari käheästi liikutellen hermostuneesti lihavia sormiaan.
Vaito astui askeleen isäänsä kohti. Hän tiesi, mitä tuleman piti, mutta hän ei väistänyt vaaraa. Lukkari tempaisi seinältä kuuluisan, pitkävartisen piippunsa, asetti poikansa vatsalleen polvillensa ja alkoi paukutella hokien iskujen välissä:
— Vai — varastanut — omenia —. Olisiko hyvä tietää — mitä — Ruotsin laki sanoo — — — jaha — jaha — se sanoo näin — — — tässä tapauksessa.
— Montako omenaa sinä varastit?