Vaito meni illalla miettiväisenä vuoteeseensa. Hänestä tuntui oikeastaan rauhalliselta ja hyvältä nyt, kun kaikki oli ohi ja selvänä. Hän oli vakavasti päättänyt omalla työllään korvata sen vahingon, minkä poikajoukko oli tuottanut Laukan isännälle. Eikä siinä muu olisi auttanutkaan, nyt kun hänen isänsä oli saanut kuulla asian.
Vaito mietti valveillaan puolen yötä ja keksikin keinon. Pian kypsyvät puolukat. Mikäpä on yksinkertaisempaa kuin poimia niitä muutamia litroja, myydä ne kauppiaalle, jättää rahat isälle ja pyytää häntä sopimaan asian Laukan herran kanssa.
Seuraavana päivänä Vaito nousi varhain aamulla, meni Klemolaan ja vihelsi. Pian hän näki Reinon juosta piipertävän vastaansa. He menivät nyt rantatien vieressä sijaitsevalle kukkulalle, paneutuivat pitkälleen päivänpaisteeseen ja Vaito kertoi kaiken, mitä hän eilispäivänä oli kokenut. Tällä välin tulivat toisetkin pojat paikalle. Vaito selvitti heillekin asian ja ehdotti pikaista marjaretkeä.
Jalavan Kalle pani vastaan. Ei hän suostunut parin omenapahasen tähden raahaamaan marjakoreja kauppiaalle. Ennemmin hän otti vaikka selkäänsä.
— Mikäpä siinä auttaa, kun asia on tullut ilmi, puolustautui Vaito.
Kalle nousi, sylkäisi ja lähti astelemaan pois. Hän lähti hakemaan hauskempia poikia, jotka osasivat varastaa omeniakin. Jokikylän pojat olivat hänestä ämmämäisiä.
Myöskin Anssu pani aluksi vastaan, mutta Reino ja Kankareen Epa asettuivat Vaidon puolelle. Niin päätettiin lähteä marjaan.
* * * * *
Marjapäivä oli kuulas syyskesän päivä. Aurinko paistoi, puiden latvat ja rungot hohtivat. Jokikylän pojat astelivat marjakorit kädessä metsän suuria holvikäytäviä yhä syvemmälle saloa kohti. Oli sanomattoman juhlallista ja ihanaa kulkea syvälle metsään. Kun siellä vähänkin huudahti kovemmin, vastasi kaiku kahdelta jopa kolmeltakin suunnalta. Joskus lehahti aivan heidän edessään teeriparvi lentoon ja oravat pakenivat heidän aikaansaamaansa melua peläten huimaavaan korkeuteen honkien latvoihin, mistä näytti olevan vain lyhyt hyppäys alimmalle pilven hattaralle.
Metsässä kulki polkuja ristiin rastiin. Mitä syvemmälle he tulivat, sitä harvemmiksi ja pienemmiksi tulivat polut. Sammaleet muodostuivat pehmeiksi, suuriksi mättäiksi, joille saattoi heittäytyä lepäämään ja maata paljon mukavammin kuin oikeassa vuoteessa. Hongat pitenivät. Niiden rungot kohosivat kuin valtavat mastot korkeuteen. Alhaalla ne olivat aivan oksattomat, ylhäällä huipussa ne vasta haarautuivat muodostaen komean latvan, jonka lävitse päivän säteet tirkistelivät sammalikkoon.