Karvarin puhe rauhoitti poikia. Vaikkakin palokunta oli yhteinen koko pitäjälle ja yhteishyvää tarkoittava laitos, oli kuitenkin turvallisinta mennä joen toiselle puolelle tuollaisen vahvaselkäisen puolueettoman vallan turvissa.
He astelivat pitkin maantietä Kukolan ohi, mistä ei kuulunut muuta kuin tuota tavallista työkalujen kalketta, mikä maatalolle aina on ominaista. Sitten he saapuivat kansakoululle. Koulun pihalle oli koottu kaikki pitäjän ruiskut. Siellä vallitsi liike ja hälinä. Ihmisiä, hevosia ja rattaita oli kaikkialla. Palokunnan kokousta pidettiin koulun suuressa salissa. Kun karvari ja Jokikylän pojat astuivat saliin, piti palokunnan päällikkö, maakauppias Viilmanni par'aikaa puhetta järjestetyn palokunnan tarpeellisuudesta, etenkin kun tulipalot viime aikoina olivat pitäjässä huomattavasti lisääntyneet.
Puheen kestäessä oli Jokikylän pojilla tilaisuus katsella ympärilleen ja tarkastaa joukkoa, mihin he aikoivat liittyä. Siellä oli paljon tuntemattomia miehiä, nuoria ja vanhoja, mutta paljon myöskin tuttuja, Jokikylän miehiä. Ja olipa siellä eräitä hyvinkin tuttuja nuoria miehiä. Ikkunan pielessä näet istuivat Sairisten Jaska ja Kukolan pojat hypistellen lakkiaan, jossa loisti leveä punainen nauha ja siinä suuret mustat kirjaimet V.P.K.
Kyllä ne nyt näyttivät olevan miestä. Aivan he istuivat kuin ikivanhat palokuntalaiset, jotka eivät elämässään ole paljon muuta tehneetkään kuin sammutelleet tulipaloja. Heti he nostivat nenäänsä Jokikylän poikien edessä, jotka taas tämän yllättävän huomion tehtyään alkoivat tuntea asemansa hiukan noloksi.
Puheenjohtajan päätettyä esityksensä ehdotti Rantalan isäntä, että palokuntaan perustettaisiin erikoinen Jokikylän alaosasto, koska sieltä oli vahvasti miehiä saapuvilla. Kokous hyväksyikin ehdotuksen. Jokikylän miehet määrättiin omaan alaosastoonsa, jonka päälliköksi tuli Rantala, hän kun oli palvellut vanhassa Suomen kaartissa ja osasi sotilaskomentoja.
Jokikylän pojat olivat kovasti mielissään tästä järjestelystä, sillä he pääsivät nyt aivan erilleen kukolalaisista, tuttuun joukkoon. He saivat nyt samanlaiset punaiset nauhat kuin kukolalaisillakin oli; vieläpä palokunnan päällikkö julkisesti muutamalla sanalla kiitti heitä siitä urheudesta, mitä he Kalliomäen tulipalossa olivat osoittaneet. Silloin oli poikain suuri hetki tullut. Ainoa seikka, mikä sitä hiukan hämmensi, oli, että Anssun kiinnittäessä lakkiinsa tuota koreaa punaista nauhaa Sairisten Jaska ivaili nauhassa olevien kirjainten tässä tapauksessa merkitsevän "Vino Pää-Kallo", vaikkapa se tosiasiassa merkitsi "Vapaaehtoinen Palo-Kunta".
Kokouksen jälkeen alkoi sitten ruiskujen tarkastus. Astuttiin koulun pihalle, mistä palokunnan piti juhlamarssissa samota Kukolan rantaniitylle. Palokunnan perässä piti ruiskujen saapuman kuni sotajoukon kuormasto. Tarkoituksena oli tällaisella uhkealla esiintymisellä innostuttaa pitäjäläisiä palokunta-aatteeseen yleensä.
Mutta ennenkuin palokunta oli saatu marssijärjestykseen, siinäpä oli työ. Nykyaika, joka on tottunut sekä sotaväen että suojeluskuntalaisten paraateihin, ei varmaankaan enää muistakaan, miten hirveä asia pieninkin äkseeraukselle vivahtava oli maaseudun miehille, etenkin sellaisille, jotka eivät olleet palvelleet sotaväessä koskaan.
Maakauppias Viilmanni ei ymmärtänyt sotilaskomennosta hölynpölyä, mutta se seikka ei ollut esteenä hänen kohoamiselleen palokunnan päälliköksi, sillä muutkaan ihmiset eivät ymmärtäneet siitä mitään, lukuunottamatta aniharvoja sellaisia miehiä kuin Rantala, jotka olivat palvelleet vakinaisessa väessä, mutta sellaisille asioille ei silloinen Suomen kansa pannut mitään arvoa. Se luuli olevansa syntynyt vain helskyttämään Väinönkanneltaan, se luuli olevansa ikuisen rauhanaatteen uranuurtaja ja se sekä pelkäsi että vihasi kaikkea sotilaskomentoa.
Viilmanni astui keskelle pihaa ja rupesi sen ajan tapojen mukaan komentelemaan palokuntaansa.