Palokunnan päällikkö asettautui nyt rivin eteen ja otti uljaan asennon. Hän asetti vasemman jalkansa hiukan eteenpäin ja nojautui kokonaan ruumiillaan oikeaan, joten rinta ja vatsa nousivat pystyyn. Sitten hän pisti oikean kätensä sormet takin nappien väliin ja alkoi puhua. Puheen pito oli yleisön arvostelun mukaan kauppiaan vahvin puoli. Tosin hän sekoitti ummet ja lammet, hyppäsi yht'äkkiä asiasta toiseen eikä välittänyt järjestyksestä kerrassaan mitään. Mutta seikka, mille pantiin pääpaino, oli, että hänellä oli erikoinen juhlanuotti puheessaan, ja sellaista kykeni vain harva aikaansaamaan. Sitten hänen suustaan tuli sanoja kuin syytämällä, niitä tuntui siellä olevan loppumattomat varastot. Ja kaiken lisäksi hänessä oli pisara runollisuutta. Hän puhui lainehtivista ruispelloista, kevään pulppuavista puroista ja tantereista, joilla esi-isämme ovat vertaan vuodattaneet, puhui niin, että naiset parhaissa paikoissa turvautuivat nenäliinoihinsa ja miehetkin joskus karauttelivat kurkkujaan. Tämän "puhetaitonsa" vuoksi hän olikin aina yhteisissä asioissa johtavana sieluna, eikä kukaan voinut häneltä tuota paikkaa riistää. Sen hän tiesi itse kylläkin hyvin ja milloin hän jossakin asiassa tunsi epäonnistuneensa, silloin hän aina vetosi puhetaitoonsa ja saavutti loppujen lopuksi aina yleisön jakamattoman suosion.
— Arvoisat palokuntalaiset! aloitti maakauppias kimeällä äänellään.
— Hiljaa! Kauppias puhuu, kauppias puhuu! kuului heti miesjoukosta. Erikoisesti tämä varoitus oli kohdistettu Kukolan Kallelle, joka turhaan koetti eräälle kirkonkylän pojalle puolustaa heidän gramofoniaan, asia, mihin kukaan muu ei enää kiinnittänyt huomiotaan.
Mutta kauppias oli hiukan hermostuneella tuulella. Hän tunsi ehdottomasti joutuneensa komentopuolessa alakynteen ja yleisön kirpeän arvostelun kohteeksi. Nyt hänen täytyi, mikäli hän tahtoi säilyttää asemansa, puhetaidollaan häikäistä kuulijansa, ennen kaikkea puolueeton yleisö ja viimeksi vastustajansa. Hän aloitti puheensa sen vuoksi juhlallisimmilla vertauskuvillaan.
— Kesä, pohjolan sorea kesä on taasen saapunut jokilaaksoommekin ja luonto kukoistaa viheriäisenä ympärillämme. Armas aurinko paistaa taas synkän yön jälkeen lainehtivien ruispeltojen päälle, jotka tuota, tuota — — — niin, jotka näyttävät lupaavan maanviljelijälle ei ainoastaan suuntäytettä, vaan kukkaronkin täytettä ja samalla isänmaallemme ja paljon nälkävuosia ja sortoa kärsineelle kansallemme jotakin mihin perustaa — — tuota, perustaa ponnistelunsa ja siten kunnialla täyttää se raataminen ja kuokkiminen ja kantojen perkaaminen, miten minä sanoisin — tuota, jonka meidän esi-isämme ovat ammoisina aikoina panneet alulle ja ylläpitäneet tässä suloisessa Suomessamme ja kaunihissa Karjalassa, kuin myöskin ja juuri kaikkein ensimmäiseksi tässä ikivanhassa ja monin kerroin kunnialla kruunatussa Varsinais-Suomessamme.
Nämä lennokkaat sanat kajautettuaan kauppias loi hallitsevan katseen ympärilleen ja vaikeni hetkeksi, — pitäen taidetauon, jolla hän arveli tekevänsä syvän vaikutuksen kuulijakuntaansa. Hän näki sillalle kokoontuneen väkijoukon mustana parvena sivullaan ja silloin hän päätti kohdistaa sanansa myöskin sille.
— Niin, arvoisat palokuntalaiset ja arvoisa juhlayleisö! lausui hän uudelleen kääntyen sillallekin päin. Näiden mukaansa tempaavien alkusanojen jälkeen hän päätti sitten siirtyä varsinaiseen asiaan.
— Asiain näin ollen, hän jatkoi, kuin myös ottamalla samalla huomioon nykyajan valtavan kehityksen kaikenlaisen tekniikan, kulkuneuvojen samoin kuin kaikenlaisten sammutusvehkeidenkin alalla, on nyt tässä pitäjässä seurattu inhimillisen sivistyksen eteenpäin pyrkimystä ja saatu kuntoon todellinen ja täydellisesti järjestetty palokunta ja pidetään ruiskujen tarkastus nyt ensi kertaa minun omaperäisellä johdollani tässä Kukolan ikivanhalla rantaniityllä, jossa — voi olla, että paljon esi-isäimme viatonta verta jo on vuotanut ennenkin yhteishyvän alttarille.
Puhuja ilmoitti sitten, että pitäjän ruiskujen tarkastus alkaa heti aivan jokirannassa, mihin ruiskut järjestetään riviin, ja lopetti toivomuksella, että "tämäkin tilaisuus olisi omiaan yhdistämään kaikkia eripuraisuuden siemeniä toisiinsa, jotta kaikkinainen kanssakäyminen voisi edelleenkin hedelmällisesti jatkua ja synnyinmaamme vihdoin saisi ikuisen rauhan, mitä se niin kipeästi kaipaa, ja että tulen valta voitaisiin rajoittaa siihen minimimäärään, missä se ei vielä miesmuistiin ole ollut tällä paikkakunnalla".
Samalla puhuja ilmoitti käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen lausuakseen kiitoksensa "Kukolan aina valistuneelle haltijaväelle, joka vaivojaan säästämättä ja kulujaan kysymättä oli luovuttanut sellaisenkin nykyajan kunniakkaan keksinnön, jollaisena gramofonia lienee pidettävä, palokunta-aatteen palvelukseen".