— Kuuliko Reino, mitä minä sanoin?
Tuollaisena ei Reino ollut vielä koskaan nähnyt äitiään. Ihan se puhui kuin vieras ihminen. Olisikohan äiti mennyt kukolalaisten puolelle? Hirveä epäilys hiipi hänen mieleensä. Nykyaikana ei voi luottaa kehenkään.
— Ky-kyllä! sai hän suurella vaivalla sanotuksi.
— No, mars kamariin! Serkkusi ovat jo odottaneet sinua.
Reinosta tuntui siltä kuin kaikki tahdonvoima olisi hänestä hävinnyt. Huoneet pyörivät hänen silmissään, kun hän hoiperrellen astui äitiänsä kohti, joka tarttui lujasti hänen käteensä ja talutti hänet suoraa päätä Kukolan emännän luo.
Kukolan emäntä tarttui toisella kädellä hänen käsivarteensa ja laski toisen kätensä hänen hiuksilleen ja painoi suudelman suoraan hänen poskelleen. Reino lensi aivan tulipunaiseksi. Mitään sellaista ei vielä koskaan ollut hänelle tapahtunut. Se oli ennen kuulumatonta. Mutta se hänen täytyi tunnustaa, että Kukolan emäntä oli erinomaisen kauniin ja niin ylhäisen näköinen, että ihan hirvitti.
— Miten pitkä poika siitä Reinosta on kasvanut, puheli Kukolan emäntä metallinsointuisella äänellä. Sitten hän katsahti Klemolan emäntään ja Reino luuli näkevänsä kyyneleitä kummankin silmissä.
— Niin ne vuodet vierivät täällä jokilaaksossakin, jatkoi Kukolan emäntä.
Sitten hän otti Reinoa kädestä kiinni ja vei hänet poikainsa luo hymyillen kyyneltensä lävitse.
— Katselkaa nyt toisianne, tappelupukarit, ja muistakaa tästä lähtien, että olette serkkuja ja että serkkujen välinen tappelu on melkein yhtä kamala ja suuri synti kuin veljestenkin välinen.