— Herranen aika, hän ajatteli, olenko minä nyt niin pyörällä päästäni, että olen tullut väärään taloon.
Hän katseli uudelleen salikamariin, mutta asia ei parantunut vähääkään. Siellä istuivat kuin istuivatkin Kukolan Kalle ja Antti ja Antilla oli vielä vasen silmänympärystä sinisenä, muistomerkki, minkä aikaansaamisen Reino voi laskea omalle kontolleen.
— Kamalaa, hän mietti, mitenkähän tässä vielä käy?
Sitten hän arveli, että tämänhän tietenkin täytyi olla unta. Hän sulki silmänsä, ponnisti kaikki voimansa herätäkseen ja aukaisi taas silmänsä. Taaskin paljastui sama murheellinen totuus, sama kylmä, vääjäämätön tosiasia.
Siinä seisoi nyt Klemolan Reino oman kotinsa kynnyksellä kuin vieras kulkija, joka kyselee yösijaa.
— Reino! kuuli hän äitinsä huutavan.
— Mitä? hän vastasi itku kurkussa.
— Tulepas tänne sanomaan päivää Kukolan tädille ja serkuillesi. Tehän olette läheisimmät sukulaiset koko maailmassa.
Nyt Reino ällistyi kokonaan. Ensin hän ajatteli sylkäistä kaksi kertaa ja livahtaa ovesta ulos, pyyhkäistä aina metsään saakka eikä palata edes yöksikään kotiin. Mutta ajateltuaan tarkemmin tätä aikomustaan hän huomasi sen suuret varjopuolet ja hylkäsi sen. Mutta sitä hän ei jaksanut käsittää, millä voimalla Kukolan pojat oli saatu tulemaan Klemolaan ja miten he olivat kehdanneet.
Samassa tuli äiti saliin ja sanoi hyvin ankaralla äänellä: