— Ja olisikohan nostettu "numero" jostakin meidän hommista, tuumaili
Anssu huolissaan.
Sitten he istuutuivat ja alkoivat harkita entistä elämäänsä, löytyisikö sieltä ehkä hakemalla sellaisia pimeitä paikkoja, joista voisi nostaa numeron ja joihin vasta käräjätuvissa päästetään päivänvaloa.
— Olisikohan se siitä eilispäiväisestä tappelusta, jossa Sairisten
Jaska ja Kukolan Antti saivat selkäänsä? Kumpiko sen oikein aloitti?
— Tai olisikohan se siitä, että me silloin kerran telkesimme Klemolan
Antti-rengin muijan torppaansa. Siellä kun istui vielä kaksi muuta
muijaa kahvilla, eivätkä he päässeet pois, ennenkuin iltapäivällä.
Kyllä se ämmä ainakin ääntä piti.
Hm! Mahdollisuuksia tuntui olevan. Mitä kauemmin pojat harkitsivat, sitä useampia niitä ilmestyi ja sitä levottomammiksi he tulivat. Se vain tuntui vielä epäselvältä, että kukaan muu ei ollut saanut käskyä käräjille kuin Klemolan Reino. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan he kyllä olivat aina ponnistelleet, mutta sittenkin, onko sanottu että oikeus aina tulee voitolle. Vakavan neuvottelun jälkeen he päättivät toistaiseksi hajaantua ja mennä kotiinsa kukin katsomaan, olisiko määräys saapua johonkin pyhävaatteissa mahdollisesti odottamassa heitä. Sehän olisi voinut tulla sinä aikana, minkä he nyt olivat olleet poissa kotoaan. Jos vastoin otaksumia sellaista määräystä kuitenkaan ei olisi tullut, silloin he päättivät saapua kenenkään huomaamatta metsänreunaan Klemolan läheisyyteen katsomaan, miten Reinon kävi, ja kaiken varalta he pyhästi lupasivat tarvittaessa kaikin voimin auttaa Reinoa, tapahtuipa mitä tahansa.
Reino jäi yksin. Hän asteli nyt maantielle kädet housuntaskuissaan ja oli syvissä mietteissä. Siitä milloin kello tuli kaksi, ei hänen tarvinnut pitää erikoista huolta, sillä Kukolan ruokakello soi täsmälleen kello kahdelta. Reino päätti siihen saakka kuljeskella maita mantereita saadakseen ajan kulumaan. Hän oli niin jännityksissään, että teki ajattelemattoman päätöksen lähteä astelemaan kotiin päin "vähän ennen kuin Kukolan ruokakello alkoi soida".
Tämän johdosta kellon ääni hämmästytti hänet silloin, kun hän parhaillaan tallusteli maantietä Kalliomäen torppaa kohti. Nyt Reino sai jalat alleen. Hän oli hiukan myöhästynyt. Punaisena ja hengästyneenä hän juoksi tuvan ovesta sisään ja kysyi kuumuutta puhkuen:
— Missä äiti on?
— Salikamarissa, vastasi sisäkkö hymyillen merkitsevästi. Reino ei arvellut kannattavan udella asiaa piioilta, vaan juoksi uudelleen eteiseen, tempasi salin oven auki ja siellä istui — Kukolan emäntä molempine poikineen.
Reino hieroi silmiään.