KUSTAA III.

(1792)

1. MUSTAT NAAMIAISET. Valomerenä välkkyvi valtiaan linna,
rusoaaltoina vyöryvä silkkien vuo,
tulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu,
tuhat salamoivaa tähteä kristallit luo,
käy maljoissa veripuna-viinien kuohu,
hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi,
yli kaikkien valtias vaieten katsoo,
maan aurinko, nousevan aamun koi. Mitä maastansa hän, mitä tuhansista noista,
välikappaleita käsissä luovan ne vain!
Hän juhlivi tänään, jo huomenna nostaa
tuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain.
Mitä miljonista hän, joka huipuilla elää,
ne juhlien nääntyy, kun nousevi hän.
Oma voima ja valta on määränsä korkein
yli herkkien tunteiden, säälinnän. Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen,
kun voittojensa vaunut ne ylitsenne käy,
hän kovimmista kovin on, vahana vaipuu
ken käskynsä valtaa ei tuntevan näy,
te taivutte, uudesti-luojanne taltta
kun raivoten marmorinne pintahan lyö,
te vapisette, luovat ovat ankaria aina,
ja murtaminen aina on ankaran työ!
2. VALTIAS MIETTII. Te vaaditte vapautta, meluavat joukot! Ei vapautta teille! Kultainen koru
on vapaus, jolla voi leikkiä yksin
ankarat, suuret ja käskevät henget.
Ei vapautta teille! Ei helmiä heitetä
sikojen eteen, ei timantteja kylvetä
tielle, min pintaa
polkevi räyhäävä, roskainen rahvas! Ei vapautta teille, on onnenne totella
ja käskystä ankarien verihin otella,
kun lankeaa elämän ja kuoleman arpa.
Ei vapautta teille! Vain suuria henkiä varten on vapaus.
Se öinen on taivas, min korkea kansi
kultana säihkyvi outoja tulia,
se rusko on uusien päiväin, mi uinuu
helmassa taivasta kantavain vuorten,
se synkin on pilvi, min kahleissa säihkyy
tuhansia vasamia ylpeän vaivan,
se suurin on salama, se mustin on yö,
mi raivosta nauraen tultansa lyö. Ei vaalijoiksi teistä sen valkean vallan,
ei päästäjiksi synkeiden pilvien kohdun,
ei leikkienne tantere kultainen kenttä
öisien tulten.
On onnenne käskyä ankarien kuulla. On vapaus käskeviä henkiä varten.
He tanssivat soidessa salamien säilän,
he huippuja kulkevat, allansa kuilut,
elämä ja ihmiset, kuoleman kauhu.
He uhraavat itsensä, uhraavat toiset,
he huoli ei onnesta vaistot kun johtaa
polkuja taistojen, voittojen heitä.
He kovinta etsivät, vastusta vaikeinta,
jylhintä vuorta, min kylkehen kylmään
väkevimmät vasamansa iskeä saavat,
he etsivät taistoa, leikkaavat voittoa,
vuottaen salamoiden suurinta soittoa,
he uhraavat itsensä, uhraavat toiset,
kun välkkyvi kullassa kaukaisin maali,
he herroja ovat, te kuulijoita käskyn,
mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu.
Ei vapautta teille!
3. TULI VALLOILLA ON. »Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto. Tuli valloilla on, väkijoukko kuin meri
tuulien ruoskima pauhaten kuohuu.
Tuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu,
tallattu maahan on jumalien asunto,
marmori jaloin
särjetty, pirstottu karkehin käsin! On valtias kaatunut, purppurarusko
riutunut Pohjolan pakkastaivaan,
aurinko kirkkain varjojen helmaan
vaipunut, kullaten köyhän ja kylmän
viluisen tienoon, siunaten sammunut
luojista suurin.
Väki roskainen voittanut? Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kova
se timantti, min pintahan tuhoterän iski
voimaton viha,
voittaen timanteista säihkyvin murtui. »Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto
kun sankari sortui.
Tuli valloilla on, joka paisuen kasvaa
ja kulona kulkien valtiaat, vallat
syöksevi maahan ja lieskoihin hautaa.
Tuli valloilla on, ja Europa leiri
joka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu!
TASA-ARVOISUUS.[1] Verihuurut ne peittävi Ranskan,
tuli roihuvi valloillaan,
viha vihreenä lieskana loimuu,
punahurmeella huuhtovi maan,
se allensa tallaa ja ruhjoo,
mitä vuossadat suurinta loi,
se pirstoo ja syöksevi surmaan,
tuhokellot kun turmion soi. Nyt kostohon käynyt on kurja
roskarahvas ja mellastajat,
giljotiinit ne yötä ja päivää
verivirtoja purskuttavat,
nyt poistetaan juopa, min luoneet
tuhatvuosien arvot on –
tuligloria säihkyen pettää
voi jalotkin hurmiohon. Mitä koskevi meihin tuo ilve,
verivirrat ja julmuus sen,
ken huipuilta katsoo, hän nauraa
surunäytöstä laaksojen,
suku tänään jos sortuvi toinen,
niin huomenna nousee jo uus,
vain yksi on hengelle myrkky:
tasa-arvo ja vertaisuus! Verihuuruista nousevi Ranska
väki roskainen pöyhkeilee:
Ei herroja, orjia enää,
nyt oikeus hallitsee!
»Eri suuria ihmiset ovat,
– se oppi on oikeuden, –
sama oikeus vertaisille,
eri oikeus toisillen!» [1] Eräs Ranskan vallankumouksen »totuuksista».

MARCIUS CORIOLANUS.

1.

PATRIISI PUHUU. Pyhä Rooma on herjattu, orjien suku
alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.
Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumat
räyhäten kulkee
katuja ikuisen kaupungin, joka
äänetön sankaritemppeli muinen
suurien, ylhäisten henkien oli,
nyt alhaisen rahvaan
kilpojen, taistojen kiehuva kenttä. Pyhä Rooma on herjattu, curian ovet
aukeevat käskystä joukkion joudon,
ikuinen istuin
lakien, tuomion tahrattu ompi,
nöyränä taipuu
senaatti tahtohon huutavan heimon. Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa!
Ylhäinen, äänetön sankarirotu,
min jänteissä vangittu, vellova voima
mykkänä piilee, mut iskee kuin öinen
synkeä pilvi, kun taistelun hetki
korkea koittaa,
ylhäinen, ankara, äänetön heimo
on valtias Rooman, ei räyhäävä rahvas! Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilauma
alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.
2. MIEKKA PUHUU. Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,
nyt laulua kalpojen kuulla se saapi! Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet,
pois temppeli koruja kantavat papit,
ei pyyntönne auta,
se kuolee kuin kuolevi särkyvä sävel
kolkkohon yöhön,
yö saartavi Roomaa ja verinen vimma
tuomiosäilänsä säihkyvän nostaa. Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,
nyt laulua kalpojen kuulla se saapi. Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot,
joilla kultainen, keinuva vilja
valmiina vartos,
talot tuhkana ompi ja lyötynä joukko
maailman vallan, mi vavisten vuottaa
iskua sankarin raivoisan säilän. Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa
laulua ylpeän, ylhäisen vihan,
vapise valtio, vallasta sotii
kuoleman äänetön, uhmaava joukko,
vapise Rooma, sa sankarin ääntä
kuullut et, kuulla saat kalvan nyt kieltä.