|
3.
HAAMU.
On sankari sortunut, ylpeä liian miekkansa oli iskemään isien nostamaa pyhää ikuista valtaa, mi kirkkahin koru aikojen kultaisen kruunun ompi. On sankari sortunut, joukkonsa toivo pettynyt tuonelle uhrasi urhon ylpeän, suuren, on sankari sortunut, ikuinen Rooma vapaana jälleen, ja pauhaten kaikuu kaduilta, toreilta rahvahan riemu. On sankari poissa, mut henkensä ylpee ajasta aikahan ylpeenä katsoo huipuilta kulkua räyhäävän rahvaan, on sankari poissa, mut ylenkatse ylhäinen yllä kaupungin lepää, mi halvaksi luki esikoiskruununsa kansojen kesken, mi valtansa ikuisen aatelin antoi koruksi pöyhkeän barbarilauman. On sankari poissa, mut huipuilta henki ylpeä, ylhäinen kylmänä katsoo. |
|
CATILINA PUHUU.
Ei ees, ei taakse, yllä uhkaa yö ja eessä tasavallan joukot taajat! Soi kalske kaukainen ja tähtivyö taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa, nyt koston, vainon vaikein hetki lyö, maat oudot, kansat etäiset ja laajat on vallassamme kohta, loppuun työ nyt tehdään, vihan vimmalieskat saartaa sua Rooma, voimat kammottavat käyvät vastaasi, maahan sorru nyt tai voita! Jo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltää hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee, min takaa tuhon veritähdet kiiltää, jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee, mi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta, jo säilät salamoi, päin määrää suurta, tienviitta vihan vihree virvasoihtu, raivaaja radan syämen synkkä loihtu, soi säilät, aukee vallan vaskiukset, kimaltain kaartuu öiset kangastukset. Soi, salama, yön pilvi iske tulta, lyö maahan valta, määriinsä mi turtuu, helmassa tulevan on kirkkain kulta, mi hetken hehkuu, jälleen mustuu, murtuu, leimahda lieska vihan, kaikki hautaa, mi synnyttää ei uutta enää voi, ken kypsä on, hän vuottaa tuonen rautaa ja elojuhlaa suurta karkeloi. Yö hälvenee ja taiston aallot raukee, on sammunut jo mielen hurja uhka, on voitto tasavallan, hauta aukee nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka, mi maassa lepää, mutta tulta yhä salassa vaalii, helmahansa sulkee sen kipinän, mi lieskan uuden siittää, lyö kerran hetki, voimakas ja pyhä, jolloinka kohti määrää uutta kulkee taas Rooma, kansat kansoin jälleen liittää, lait ihmisille laatii, ohjat ottaa käskystä valtiaan, mi nousee kerran ja astinlaudaksensa lyöpi maan. |
JULIUS CAESAR.
|
1.
ÖISELLÄ CAPITOLIUMILLA.
Yö saapuu, tummuu iltataivaan syli maan hetkeksi mi sulki kultavaloon, yö saapuu, syttyy tähtisarjat paloon tuhansin lieskoin, mutta kaiken yli loistossa miljonien tulten seisoo mies yksinäinen, jumalien juurta, vuorella jumalten. Yöt päivät kutoo henkensä sallimuksen vaippaa suurta kansoille, maille. Milloinkaan ei putoo kädestään voimakkaasta vaskiparta, mi unen toteen, toden uneen liittää harsoksi säihkyväksi, joka sulkee helmaansa hengen ihanimman runon. Ei tyynny tahdon hyrskyävä virta, mi uutta uraa raunioihin raivaa maailman vanhan, joka jälleen kulkee kuin karkeloiden ikuisuuden työhön. Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaa hyveille, jotka lailla iltaruskon kultaavat vielä maita, uuden uskon syttyissä niinkuin syttyy tähdet yöhön. Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa sua vuorellansa, vaskiukset aukee Januksen temppelin, uus’ astuu luoja pyhäkköön ajan, ajan uuden tuoja, min valta milloinkaan ei maahan raukee, mi omaan voimaansa vain yksin luottaa, oi terve, Rooma, uhraa uhri parhain nyt luojallesi, kautta palmutarhain ikuinen soikoon kuoro: terve Caesar sua tervehtii ne, jotka kuoloon käyvät! Yö tumma, uinuu Rooma suurta unta, mies yksinäinen valvoo kukkuloilla, mut kohta nouseva on valtakunta, maan kirkastaa mi uuden aamun koilla. |
|
2.
LEGIOONAIN LAULU.
Terve Caesar, sallimuksen valtakannel kaikuu, terve, terve Caesar! Terve Caesar, taiston teräskellot kutsuu kuolon purppuraiseen juhlaan meitä, terve Caesar, terve valtias, nyt arpa lankee, terve, joukkosi on tuonen tuttu, terve, tuhannesti terve, suuri Caesar! Terve Caesar! Elo kypsynyt on leikkaajalleen, vilja tuleentunut viikatteelle, terve Caesar, raskaat, täyteläiset tähkät nuokkuu vuottain sirppiäsi, jonka terä kultasalamana kaikkeen iskee, mikä valmiina on vainiollaan, terve Caesar, terve elojuhlija, min kenttä maasta maahan, merten yli yltää, terve Caesar, ikuinen on elonkorjuuaikas! Terve Caesar, kohtalosta kohtalohon johtaa olemuksen ikivoima meitä niinkuin tulenpatsas korven yössä, tuhatkimaltava taivaankaari kangastusten etäisestä maasta. Terve Caesar, valtas ikiruno kiehtoin käskee, terve Caesar, voimas lannistava pakko säätää tuskan, vaivan vaikeata tietä käymään miljonat ja myrskyn lailla laulaa voiton korkeata virttä, terve Caesar, terve sankari, nyt kultakotkin tervehdimme sua käyden kylmään kuoloon! |
|
3.
ARPA LANGENNUT ON.
Arpa langennut on, rajan kielletyn yli sotajoukkonsa sankari uhmaten ohjaa. Arpa ankara langennut, ikuinen Rooma vavisten herraansa suurinta vuottaa, min kultaiset kotkat seudusta seutuhun myrskyten lentää, arpa ankara langennut, pauhaten kuohuu voittojen voimakas, vyöryvä koski maan kukkivan yli, mi iskutta miekan valtahan sankarin saapuvan taipuu. Arpa langennut on, rikos ihanin tehty, mi tähtihin saakka maineensa säihkyvän glorian nostaa yli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kenttäin. Rikos ihanin tehty, min suuruutta saata ei tahrata siveyslakien mitta, mi orjia varten on alussa aikojen muinaisten luotu, oma lakinsa sankarin toimilla, töillä, min timanttikova kohtalo korkeille hengille säätää. Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyve kädessä sankarin, salliman suoman käskijäksi kansojen, luojaksi aikain, joittenka valta kirkkaana säihkyy, kun hautahan vaipuu menneiden polvien tahto ja tarmo. Arpa langennut on, tulenlieskoina lentää sankarin säihkyvät, kultaiset kotkat seudusta seutuun ja päätyvät Roomaan, min marmoriportit salpansa valtiaan käskystä avaa. Pyhä Rooma on vallattu, jällehen aika, korkea, ankara urhojen aika, valtikan ottaa. Jälleen sankariseppele vehree kulmilla ihmisten suurien kukkii, jälleen pilvihin nousevi maine Rooman, mi maailman kohtalot ohjaa valtiaan alla, min voittojen tähti kirkkainna säihkyvi aikojen yössä. |
|
4.
POMPEJUKSEN CURIASSA.
(Maaliskuun iduspäivänä.)
Pylväs maailman kaatunut, ihanin, suurin ihminen sortunut, säihkyvin helmi sammunut luomisen kirkkahan kruunun, sammunut, heittänyt purppurahehkun viimeisen, hellän maailman ylle, mi värjyen vaipuu mustien varjojen outohon yöhön. Imperaattori surmattu! Tyhjä on maineen kultainen istuin, tahrattu verin on ikuinen Rooma, verin, min jälkiä puhtaaksi pese koskaan ei aika, ei umpehen painu milloinkaan haavat, jotka on iskenyt alhainen vietti alhaisten henkien, alhaisen koston. Rikollinen Rooma! Sa helmassas hoivasit kavalia kyitä, jotka armolla valtiaan kerran nousivat, iskivät ystävän, miehen uhriksi kuoleman keskellä työtä korkeinta, pyhää. Rikollinen Rooma, ajasta aikaan on tuomio soiva: etsikkoaikaas et älynnyt kerran! On valtias poissa, mut voittojensa kulku aaveena vyöryvi aikojen halki, on valtias poissa, mut iäti seisoo se huone, min kätensä voimakas kerran vuorille vuoli, on valtias poissa, mut henkensä yhä huipuilta hyisiltä kansoja ohjaa, on valtias poissa, mut auki on rata, min tarmonsa rasti, on valtias poissa, mut voittojensa vaunut säihkyen vyöryvät aikojen yössä. |
|
VOITTAJA PUHUU.
Ma voitin. Mitä ompi voitosta, päämäärä taistellessa vain on pyhä. Ken yläpuolla ei oo voittoaan, hän kahlehissa orjuuden on yhä! |
|
SOTA.
On sota niinkuin tammi taivas-latva, jot’ ase hirveinkään ei maahan lyö, sen pirstoo vasta salamoista suurin, min synnyttävi synkin, oudoin yö. |
|
LUOMINEN.
Alussa maa oli autio ja tyhjä, pimeys lepäili syvyyksien päällä, määrättä hyrskyen mustimmat laineet kulkivat, kiersivät mitatonta merta, vaahdoten valkeana tuolla ja täällä kiehuivat muodotta muodostuvat aineet etsien toisia yhtyäkseen kerta. Alussa maa oli autio ja tyhjä. Kuohahti äkkiä synkimmät aineet, väkevänä jylisten pauhasi myrsky, hälveni pimeys ja tuhansissa liekeissä hehkuen hulmusi tulipuna tähti keskellä avaruuden ääretöntä kantta. Syvyyden kultana keinuvaa pintaa Elämä kulki. Aaltojen harjalta harjalle aallon myrskysi luovista voimista suurin, halkesi kahtia vellovat vyörteet vuorina vierien outoihin ääriin, vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin, sijansa heittäen karkelokentäksi luomisen työlle. Lieskoina leimusi avaruuden tähti timantteja, kultia kylväen maille, raskaina ilmoihin harmajat huurut hyisistä, himmeistä notkoista nousi, kaaoksen kylmähän rintahan henki hehkuvaa tultansa luojista suurin. Hälveni häivät, kiehuen iti maa, joka jäisenä lepäsi äsken. Kuohuen aukeni vehreä helma kätkien hehkuunsa hersyvät voimat, siittäen sihisevät, pursuvat mahlat, työntäen taivaille uhkaavat huiput. Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan synnytti viimeksi syvimmän synnyn, huippuja kulkevan ihmisen suuren. Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee, ajat ne aikoihin tanssien yhtyy, ei loppunut työ. Väristen vuottavi päivät ja yöt luomisen levotonta, suurinta juhlaa maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt, luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa. Milloinka salamoista synkehin lyö, kirkastava, säihkyvä, uudesti-luova, milloinka työhönsä ankaraan ryhtyy mestarin suurimman raivoisa palja, milloinka miljonat kuiluihin syöksyy verissä luomisen kiehtova malja? Vavisten luojaansa vuottavi maa. Milloinka salama sen leimahtaa? |