UUSI JUMALA. Hän vuorilla viipyy, allansa kansa
pauhaten juhlivi maalia vailla
kuin korvessa Siinain Israel muinen.
Hän vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin
katsovi Elämän ankaraa Herraa,
min ikuiset käskyt
piirtävi pintahan kylmän ja karmaan
kalliopaaden. Hän vuorilla viipyy, allansa joukko
juhlivi huoleton, tanssivi eessä
kuvien kultaisten, kangastuskaarten,
jumalien outoin.
Hän vuorilla viipyy ja vaieten katsoo
tanhua, riemua joukkion joudon. Hän vuorilla viipyy kuin synkeä pilvi,
min mustassa helmassa tulipuna turman
hehkuvi liesi,
hän huippuja kiertää kuin ukkosen lonka,
min kohdussa tuhansia vasamia välkkyy,
hän vuorilla viipyy, mut syöksyvi kerran
salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa
juhlivi määrättä räyhäävä rahvas. Hän syöksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret,
tärisevi manner ja kiehuvi meri,
min raivoista pintaa
myrskyjen valkeat valjakot lentää. Hän syöksyvi laaksoihin, pitkäisen nuolena
keskelle karkelon keinuvan entää,
hän saapuvi, kansojen kultaiset kuvat
pirstovi, syöksevi marmori-ylväät
jumalien alttarit maahan, mi ompi
jalkainsa ainainen astinlauta.
Hän saapuvi, antavi maalin, mi säihkyy
purppuraruskona taivaalla, jonka
kaukainen kansi
hehkuvi autuutta maallisen riemun.
Hän saapuvi, valtansa rastivi radan
ihmisten kulkea kunne hän tahtoo,
hän mennehen valtaa, hän tulevan luopi,
hän ohjaa suuret ja pienet virrat,
hän kutoo kohtalon välkkyvät vaipat,
hän, kansojen käskijä, ihmisten herra,
mi synkkänä pilvenä vuorilla viipyy.
TOTUUS. Te etsitte, tahdotte totuutta te
surumieliset sankarit hurskaat. Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte,
sen uhriksi voimanne parhaat te suotte,
sen kangastuskaaria kultahan luotte,
se elämänne huippu ja elämänne määrä,
se näyttää mi tekonne oikea, mi väärä,
te etsitte, tahdotte totuutta vain
yli kaunihin valheenkin! Mikä valhetta sitten?
Oma etsintänne,
virvojen välkkyvä, väikkyvä harha!
Mikä puhtainta totta?
Vain elämänne,
vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha,
ei totuutta muuta,
ei hyvien, pahojen tietojen puuta!
On elämä ainoa puu, joka kukkii,
se todet ja totuudet helmaansa kätkee,
se tiedä ei oikeasta, tiedä ei väärästä,
se tiedä ei heelmäinsä hyvien määrästä,
se kuohuu vain mahloja, nesteitä pursuu,
se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa,
ja lehvillänsä suruttomain pesiä kantaa,
sen oksilla ainainen soittelo soi,
elo ainoa totuus on, oi! Te ette tahdo elämää, vaan etsitte totta! Mikä totuutenne sitten, te sankarit valjut?
Se elämän on loppu, sen kieltäjä kylmä,
liikkumaton, täyteläinen, kalpea, jäinen
kuoleman varjo.
Mitä etsitte vielä? Rajojen ulkona kalvas on maa,
hiljainen, kelmeä, kiihkoton, hyinen,
totuuden kehto,
äänetön, rauhaisa, lepäävä lehto,
missä ei halujen kiehuvaa maljaa,
missä ei säveliä, tanssia, naljaa,
miksi vielä viivytte, totuus on siellä,
johon te tahdotte, jota te etsitte,
lemmitte yli
elämän kauniiden valheitten?
LAKI. Kun elon kahlehtia tahdoitte,
niin lain te loitte,
vain lapsi, viattomuus, ei nouda sitä.
Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen –
jos enää voitte.
LEMPI. Olkohon lempemme niinkuin lähde
laella tunturin korkean, jylhän,
raikas ja selkee,
kalvolla auringon kirkkahin kulta,
pohjalla vellovan elämän suoni,
mi väkevänä, kiihkeänä tykkii.
NAINEN. On nainen Suuri-mahdollisuus yhä:
hän synnyttää voi lailla syksy-yön
kirkkaimman tähden, taikka marraspilven,
mi tuhoo ihanimpain tulten työn.
SYKSY. Syksy saapuu.
Myrskyn jylhät kellot kaikuu,
kuolinkellot,
kylmät, jäiset kellot,
joilla sääliä ei, armahdusta,
jotka katoa ja kalmaa laulaa.
Syksy, syksy saapuu,
soivat tuonen suuret, kaameet kellot. Syksy saapuu.
Heelmät kypsyy, putoo puista
kesän riemuinneista, heilineistä,
konsa elo kuohui, kiehui,
täytti nesteillänsä syämet, juuret,
heelmiin kypsytti ja heitti
kylmän, kolkon syksyn hyiseen helmaan.
Saapuu syksy, surmaa, jäätää –
Heelmät jäävät. Syksy saapuu.
Puhkee viime hehkuun luonto,
viini huumaava sen suonet täyttää,
leimaa elon purppuraisen kiihkon
kalvenneihin kasvoihin ja soittaa
kalman virttä kelloin kumajavin. Syksy saapuu.
Terve aika,
kylmä, ankara ja säälimätön,
terve kuolon viime huumauksen aika!
Lietso veriin hengen hurjin hehku,
suihki suoniin kiihkon kuumin viini,
heelmät kypsytä ja sitten surmaa,
lyhyiksi elon hetket leikkaa,
jolloin mennyttä ei aikaa miettimähän,
hetki oleva vain kirkkain, korkein,
johda suuriin, sanattomiin töihin,
töihin vaivan ylpeän ja vaikeen,
syksy, syksy,
tuskan, hehkun, tuonen tuima aika,
konsa hornan julmat kellot kaikuu.

FRIEDRICH NIETZSCHEN RUNOJA

ECCE HOMO. Sukuni ma tiedän juuren!
Lailla leimuliekin suuren
hehkun, tuhoon itseni.
Mihin tartun, syttyy valo,
minkä jätän, hiiltyy palo:
liekki olen varmasti!
YSTÄVYYDELLE. Terve, ystävyys!
Ens’ aamurusko
mun toiveheni korkeimman!
Oi usein tuntui
kuin loputon ois tie ja yö,
ja elo inha,
vailla maalia!
Kaks kertaa elää tahdon,
kun silmässäsi voiton
ja huomenhohteen näin,
sa rakkain jumalatar!
VENEZIA. Yössä ruskeessa
sillalla seisoin ma.
Laulu kaukaa soi:
kumpusi kultana
pois yli värjyväin vetten vyön.
Valot, soitto ja gondolit –
hämyn helmahan kaikki ui juopuen pois...
Kädet oudot sieluni soittimeen
kävi silloin, gondolilaulun ma
salaperäisen lauloin ja vapisin
hämykirjavaa autuutta.
– Mua kuuliko kenkään, oi?...