Saapui syksy, vilu kuolinvaippaan kietoi luonnon, mutta liljat seisoi yhä vielä lumivalkeissansa.
Palas yöhyt, liljain rakastettu, joka kesän kaiken poissa viipyi, liljain valotulvaan nääntyessä. "Suuta anna", kuiski kukat sille.
Hyiset huulet valkoteriin painui, syttyi tähdet syksytaivahalle, helkkyi hallan hopeaiset helmet, helkkyi helmet, kulisivat kullat, kalskahteli kylmän teräskannel, — värjyi yö ja värjyi valkoliljat.
Mutta sarastaissa maa ol' valkee, hanget hopeisina kimmelsivät, hankivuotehella murtuneena jäässä kimaltava kuollut kukka.
ÄÄNETTÖMYYS.
Ma tarun tiedän nuorukaisesta, mi lemmen lumopuiston löysi kerran.
Se puisto ihmisilt' on salattu, se äänetönnä lepää varjossansa, ei lehvä liiku, kare hienoinkaan sen peilisiä lähteitä ei särje, vain joskus linnut laulaa oksillaan, soi hetken hento, heläjöivä virsi, soi… sammuu hiljaa puiden pimentohon.
Käy taru, ihmisääni puiston sen lepäävää rauhaa milloinkaan jos särkee, se puisto katoo niinkuin katoo kaste, mi aamun arkaa punerrusta säikkyy.
Se nuorukainen istui vaieten yön äänettömät hetket, istui illat, mut kerran, päivän hukkuessa purppuraan, kun saapui yö ja syttyi taivaan tähdet, hän helmaan armahansa vaipui, virkkoi: "Sua lemmin."
Sammui tähdet, ylti yö. Hän yksin seisoi elon erämaassa, tuul' ulvoi, uhkas autiuden ääret ja sade rankka häntä piiskasi.