Tulit, armahin, luokseni uudelleen, tulit vuosien pitkien takaa. Tulit kuin säde syksyn synkeyteen, elonantimiaan joka jakaa, tulit luo epätoivoisen, eksyneen, valon airut äänetön, vakaa.
Tulit luo, käden laskit sa käteeni, poven painoit sa povea vasten. Ylistetty! ah yöss' olit säteeni! sanansaattaja autuasten ikivaltojen, jotka taas yhdisti polut harhaan käyneiden lasten.
Tulit luokseni, ainut, ah kalleimpain, kädestäin en kättäsi päästä. Ah viesti, min ikivalloilta sain, säde yön, jok' ei siintoaan säästä. Olit päivän koi, sen lasku ma vain. — Vapahdit minut yöstä ja jäästä!
Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa
Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa suven sorjimman seppeleillä, sirottaa kedon kukkien purppuraa polulles, kun käyt kesän teillä, pukea sinut tahtoisin pehmeitten yön pilvien riutuvaan ruskoon, sytyttää sinun sielusi rakkauden ylimaailmalliseen uskoon.
Minä soisin sun aistisi avaavan elon päivälle paahtavalle, sinun talvesta soisin ma havaavan suven siintävän auringon alle, olemukseesi soisin sun heräävän kesän tuoksun, herkän ja hempeen, sinun soisin ma jälleen heräävän elon-aamumme ensi lempeen.
Syys sentään on sieluumme hiipinyt
Syys sentään on sieluumme hiipinyt, — ei viileä, ei väsynyt. Se kukkasiamme ei riipinyt, ei painanut päätämme oo kumaraan. Se henkemme täyttäen hehkullaan kuten tähdet on säteillyt.
Valanut verehen se on outoa tulta, niin korkeeta, kirkasta kuin on kulta pyhän, paistavan Luojan auringon. Se ohjannut on ylös tähtien teille, korut, kalleudet se on antanut meille avaruuksien, kaikkeuden, joka vapaa sitehistä on maan, sen äärtä ei tapaa tomun, aineen ken vankina alhaalla on.
Ah syys, tules polttanut aineen on harhan, asukkaaksi tähtien ylhäisen tarhan olet nostanut henkemme, siunattu syys, syvä, ääretön kuin elon iäisyys!