Yön tähdet yllemme korkeuteen
Yön tähdet yllemme korkeuteen pyhät, paistavat kirjansa piirtää, lähestyy sydänyö, näkymättömästi ajan kello vlisarins' siirtää. On kuin rajat maiset rauenneet ois, tomun, aineen kahleet kirpoaa pois, on niinkuin ois täyttynyt henkemme kaipuu, valon kaikkeuteen olemuksemme vaipuu.
Salamoi sydänyön iki-auringot, erottaa ei meitä voi elon harhat, vaikk' ois välillämme kuolo ja yö, sadat tähtien siintävät, tuikkivat tarhat. Läpi aurinkokuntien liekehtiväin eross' ollenkin rinnan kuljemme näin, yli yön, läpi kuoleman tähtien kiteet välillemme solmivat säihkyvät siteet.
Sielun puistot
Salass' sielumme on ikikukkivat puistot, Elämäin edellisten ne kätkevi muistot, ajan vastaisen vaiheiden vaihtuvat kuvat kuten heteiden helmaan heijastuvat, ikiläikkyväin lähteiden, joiden pinta kuvastaa nyky-aikaa ja kaukaisinta tulevaa sekä mennyttä vaihetta elon, kuten heijastaa hete tähtien helon.
Salass' sielumme kukkivain, tuoksuvain tarhain olennoituu elomme puhtain ja parhain pyhin kaipuu, sen aatokset käyvät kukkaan, vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan. Kuva, minkä vain henkemme herkkänä piirtää, näkymättömät voimat sen heti siirtää salass' sielumme tarhoihin vihannoiviin, siell' yhtyen kuin sävelaaltoihin soiviin se säihkyy ja kasvaa ja suurentuu kuten virran kalvossa päilyvä puu.
Kimaltaa sen virtojen välkkyvä parras, siell' aukeaa joka aatos harras kuin kukkanen umpussaan, joka aukee elon armauteen, sylinantihin raukee ikirakkauden, joka auringon lailla sädehtii sen kentillä autuailla. Sen aurinko rakkaus on: joka työmme, min rakkaudessa vain teemme, se yömme valonantajaks ainaiseksi muuttuu, ikitaimeksi henkemme tarhaan juuttuu.
Joka siunaava aatos, mi syämestä nousi, kuin valkea joutsen sen virtoja sousi; joka myötätunnon ja säälin sana teoks puhjeten ain yhä loistavampana kohos siimeestä sen kuten aurinko aamun ylenee hävittäin yön hyytävän haamun; joka aatos ja työ, joka lemmestä lähti, sen taivaille syttyy kuin siintävä tähti.
Salass' sielumme on pyhät paistavat tarhat, todemmat kuin on elon häipyvät harhat, siell' aatteemme, työmme ain puhkeevat kukkaan, vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan: vihan tunne vilpillinen kuten kyynä kähisee, sydänjuuria jäytää syynä, min rakkauden teko yksin voi poistaa, joka tähtenä tyynnä sen taivaalla loistaa.