Luonnon temppeli
Kevätukkonen
Kevätsalama lyö! Välähtää lomi valkeiden koivunvarsien kultainen vyö. Sähisten sinikäärmeet kohoaa avaruuksihin, pilvien päärmeet tulenlieskoissa hohtaa. Jylisee, ukonvaaja välähtää, kipinöi, jalon hongan kohtaa, tyvehen alas kiireestä asti sen karsien. pilvien lauma leviää yli taivahan, tumma ja taaja kude kulkevi ilmojen ääristä ääriin. Tihenee, hajallaan pian jälleen on, sauma kutehen repeää tulivirtoja syytäin jylistään. Ajallaan taas yhtyen yksihin määriin kohisten avaruuksien kenttiä kiitää. jäless' siivin raudan-raskain liitää raekuuro, mi lyö kedot härmäksi hyytäin. Kohisee purot, virrat, jääkahlehet katkee, vedet kuohuen käy, side viimeinen ratkee, tylyn talven on murtunut valta. Ujo kukkanen turpeesta tirkistää, sade lauhkea lankee ja virkistää elohon joka silmun pälvien alta.
Nyt päivän on valta!
Tulisoihdut auringon pilvistä puhkee ylväs ja uhkee sädevaljakko Päivän Herran ajaa laell' laajan, selkeän, siintävän taivaan. Ilovirret kajaa, pimeään sekä vaivaan ei tuomittu maa ole, kirvoittaa tuli kahlehet, särkee ja virvoittaa, alas lohtua valaa.
Avaruuksissa soihdut auringon palaa.
Juhannus
Nyt tulvii tuoksut, kesä kukkein on, elämään joka solu, hermo herää, kiireesti kimalaiset mettä kerää aittaansa paahtehessa auringon.
Nyt koittanut on hetki inehmon; hän touot teki, kylvi, kävi erää. Nyt Luojan päivä paistaa täyttä terää, — löi hetki lyhyt levon, nautinnon.
Kauniille kaikelle nyt aistit avaa, ei hehku kauan päivä päällä pääsi, samassa saapuu syys, kun suvi havaa.