Ylhäällä säteet auringon kutovat liekehtivän katon, sen seinät tähtitulta on, sen loisto syvä, sammumaton, sen alttarilla kuultava ylhäinen ikiliekki palaa, kajastus valon taivaista, mi alas hengen hehkun valaa.
Keskellä aineen säteilee se niinkuin öinen linnunrata, siell' laulut hengen kuin tiima kiitää vuosisata, nykyinen, mennyt, tuleva siell' liittyy yhteen joka hetki, siell' yht' on suuri, korkea niin kuoleman kuin elon retki.
Ei aika sitä hajota, ei koske siihen kalma, kato, ken hengessänsä vajota voi siihen, hälle kypsyy sato, mi kautta aikakausien vain korkeampaa heelmää kantaa, mi kautta luomismyrskyjen ikuista etsii elon rantaa.
Loi henkesi tään temppelin, sen tulta pyhää vartioit sa, yö missä oli synkehin, säkenen sinne aina toit sa sen sytyttäen valtavaan puhtaaseen, pyhään hengen paloon, näin valaisten sa ihmismaan taivaiseen nostit ikivaloon.
Tietäjä hangen temppelin, palakoon aina sielus soihtu, säkenin suurin, siintävin kohotkoon niinkuin luote, loihtu, levitköön yli päivein, yön laill' loistavaisten tähtitarhain, teit, suuri tietäjämme, työn, mi seisoo kautta maisten harhain!
Seitsemän unikekoa
(Isälleni omistettu 21.VII.1920, hänen täyttäessään 63 vuotta)
Taru tietää: aikahan muinaiseen pyhän uskon urhoa seitsemän sylihin syvän luolan suljettiin. Mut luolan aukko kun ummessa, niin valo voimakas syttyi pimeyteen, nous nurmi nuori, ja välkehtivän puron kirkkahan siimeessä puistikon näkivät pyhät miehet nuo. Varjon loi ihanan ikipuut, sävel lintujen soi, valo lempee kuin Luojan auringon pimeässä paistoi päivin ja öin. Jumalaa urohot siell' aattein ja töin monet vuossadat hartaina palvoivat; rukouksissa milloin he valvoivat, lepäs toisinaan lehvien alla he taas. Hedelmät pyhän tarhan soi ravinnon nälän tullessa heille, mut kerran paas jylisten ovi-aukolta vieritettiin. Sätehet Jumalan iki-auringon levis luolahan, pois katos kukkaset, puut, puro kuivi, ja vaikeni lintujen suut. Urohot ulos luolasta astuivat niin, ylös katseensa nostaen taivaisiin he Luojan ihmettä ilmoittivat:
"Syvät hengen ihmehet on ihanat. Vaikk' alhaalla vangiks' sen sulkea voi, iät sentään sen vapausvirret soi, vaikk' yöhön se syöstään ja kahleisiin, kohoaa avaruuksiin se siintäviin. purot raikkahat puhkeevat hetteistä sen, sen laulu on voimakas, voitollinen. Se vaikka ainehen vankina on, yhä yhtyy se tähtien karkelohon, pyhät, valkeat puistot maan päälle se luo, Elävän Jumalan tulimaljasta juo. Olemusta se auringon heijastaa, pyhän liiton kaarena seijastaa, välisiltana kulkee se taivaan ja maan, kohottaa tomun: ihmisen ain Jumalaan. Sadat vuodet se toivioretkeään käy, mut sittenkään ei tomun jälkeä näy sädevaatteissa sen. Salass' suurta se luo, ja luomansa Luojan jalkoihin tuo tuhatvuosien kätköstä aurinkohon, sitehet kun vankilan särjetyt on."
Albert Gebhardille