Suhinassa sen siipien säihkyy koi, sävel leivosien sini-ilmoissa soi.
Kukat puhkee, ah täyttyvi luomisen työ, kevätkeijut lehdoissa leikkiä lyö,
sinikellot ne seppeleiks sitelee, kisaten simapillejään pitelee.
Yhä myrsky vain käy, kylät, maat vavahtaa, kunis ihmisetkin unestaan havahtaa.
Havahtaa näkyhyn kevät-luomisen työn, niin oudosti, kuumasti sykkivi syön
säveliin kevätvirsien yhtyen, kisahan kera keijujen ryhtyen.
Ylennyt kevätmyrskyssä päivän on koi, yli maan sävel vapausvirsien soi.
Kalevalan tietäjät
Mahtajamme muinaisaikain, taitajamme tietoin, taikain! Teidän oli loitsut, luotteet, virren valta, laulun tuotteet. Hallitsitte hengen alat, taidon tarhat, sielun salat, jumaltiedon julki toitte, maailmoiden synnyn soitte nähdä kansan kuolevaisen. Jumaljuhlat, elon maisen autuaaksi lauluin loitte. Vierititte virttä luovaa, joka määriin, muotoon muovaa muodottoman alku-aineen, elon, lämmön laajan laineen. Vahvistitte runon vallan, kamppailitte harmaan hallan hyistä henkäilyä vastaan. Osoititte, kuinka lastaan luonto vaalii, nostaa laihon, kasvattavi mannun kaihon, joka heelmää hyvää kantaa, siemenestä sadon antaa.
Korkeamman vielä laihon kohotitte, hengen kaihon kasvatitte kunkin poveen. Lankesitte laulain loveen, tajuun Yli-Taaton yhtyi tajuntanne, kasvoi, ryhtyi käymään tietä kuun ja päivän ohi Maan maiden häivän. Vastaan Pohjan pimeen taikaa valmistitte valon aikaa. Valtikaksi valon säteen ojensitte ihmiskäteen. Tuvilt' ilman tulen toitte, soiton suuren soimaan loitte, rakensitte vasken, raudan, haahden hyvän, satalaudan. Seppo suurin Sammon takoi, Hengen käärmepellon vakoi, suitsin Tuomen sudet suitsi, Manan mahtivirret muisti. Luottain valon vahvaan väkeen ryntäs Pohjan paasimäkeen, josta Päivän pyhän nosti, Pimentolan kohlut kosti.