6.XII.1919.
Löi länsi meidät kerran, puut pyhät, alttarimme kaatoi, toi meille oudon herran, poikamme ikeen alla raatoi, silvottiin Suomi, kahleisihin lyötiin, maa, muinoin vapaa, orjuutehen myötiin, vallassa vieraan vaipui miesten mieli, sai kaiun karun Kalevalan kieli.
Ei kannel Väinämöisen vapaana, voimakkaana soinut, se synkän, sydänöisen sai soinnun, valtavana voinut kaiuttaa ei se hengen-mahtiamme, sous purret vieraat merten lahtiamme, ei tapparamme lyöneet enää tulta, himmentyi päivänkehrän kirkkain kulta.
Min sentään länsi säästi, sen itä raastoi, surmaan syöksi, valloille väen päästi, mi päivän muutti Manan yöksi, se hallaa henki, huokui hyhmää, hyytä, valhetta haastoi, synkkää sydän-syytä, se kulki hävitystä, turmaa kylväin, sen eessä vaipui usko urhein, ylväin.
Mut silloin Suomi nousi, se päältään vieraan ikeen puisti, sen jälteen kaartui jousi, se surmaan sortajansa suisti, kohotti jälleen Kalevalan kielen, nostatti maasta miesten menneen mielen, se ääntä kuuli oman hengen Herran, taas vapaa, voimakas se oli kerran.
Taas alttarisi tulta suitsuta, kuule pyhää puutas! Sun, Suomi, maas on multa, ei tuki vieras enää suutas. Virität, suuri, jälleen jousen jänteen, luot katseen ylvään itään sekä länteen, ei orjuuta sua asees eikä aika, povessas palaa Väinämöisen taika!
Ahvenanmaa ja Suursaari
Nousette aalloista kuin rautaryntäin hehkussa päivän, henkiessä hyyn, kun hyökkää hyrskyt kupeitanne kyntäin, ja vaipuu vaahdon valkeen helmeilyyn. Kohootte kuohuista kuin ylhät, ylväät kaikkeutta kannattavat valtapylväät, rakeita ette säiky, rajusäätä, mi tammet taittaa, kaataa karikot, yön valtaa uhmaten ja kuolon jäätä rantainne kasvaa karut kalliot.
Kovinta ootte maanne paasipintaa, juroa, jäykkää, jos ei järkyttää merikään voi, mi raivokkaasti rintaa vuortenne ruoskii, jäytää aallot, jää vuostuhansia turhaan perustaanne. Te seisotte kuin seisoo vahdit maanne, jotk' kamppailleet on kautta vuosisatain, ja vainolaisen aina torjuneet. Milloinkaan tääll' ei käyty maassa matain, parhaimmat tääll' ei koskaan horjuneet.
Nousette niinkuin muurit itään, länteen, teit' ei voi koskaan kenkään lannistaa. Virittää täällä kukin jousen jänteen vuoksenne, teit' ei vieras riistää saa. Seisotte niinkuin seisoo vuoret Suomen! Harteita toisen syleilevi huomen, huipuilla toisen hehkuu illan rusko, teit' ei saa saartaa toivottomuuden yö. Maan olkaa vuorenvankka, vakaa usko, min ympärille yhtyy toivo, työ.