Yhä yö hämärtäy. sulokukkiinko käy polo tanner ei, hallako ehti? Kävi kuoloko näin, joko peittyvi jäin kotipuuhumme puhkeeva lehti?
Joko kantelehet ovat viimeiset sävellohtunsa helkkyneet hukkaan? Taru kaunisko tuo, unen välkkyvän vuo tyrehtyikö, ei puhjennut kukkaan?
Sävel särkynyt ei. Taru täyttyi ja vei monet lyödytkin taas elon uskoon, kova isku vain lie korotuksemme tie, säde uusien aamujen ruskoon.
Tulet tehkäämme vaan yli vetten ja maan, tulet toivon, ei valkeita vainon. Täten kestämme yön. Avull' alkavan työn muserramme me pilvien painon.
Iät kasva ei jää, pian lämmittää suvi taas takatalvemme lunta. Mitä kestä ei mies! Pala, toivomme lies, iäks sorru ei ihmiskunta!
Rautalampi, juhannuksena 1915.
Vastaisuuden soihdut
Vain korkeempina ajan aallot käy, kuin tuhotulva kasvaa valta vihan. Yö uhkaa, pelastust' ei missään näy, nyt hukkuako täytyy kaiken lihan? Inehmo pedon lailla toistaan raastaa, Salamoin taivaat päänsä päällä jumalten äänet sille puhuu turhaan, ken kasvanut on väkivaltaan, murhaan.
Viel' ummessa ei haavat meilläkään, ei kedot kuki, joita hurme kasti. Povessa meill' on jäljet roudan, jään, silmämme säteile ei valoisasti. Mieltämme jäytää kirveltävä oka, ei unhon lumi kentillä, vaan loka, pimeys seutuamme yhä saartaa, saalista sielussamme kalma kaartaa.
Muualla vaikk' ois kuinka tumma yö, sytytä, Suomi, tulet päivän uuden, ja ylles kaarra tähtikirkas vyö, väkevät soihdut valon, vastaisuuden. Ei sopu ole merkki miehen heikon, väkevä rinnallensa nostaa veikon, mi eksyi tieltä velvoituksen, vaiston, ml omaa kansaa vastaan alkoi taiston.