Salamoi syvä yö,
ikitähtien vyö
säkenöi tuhansin jalokivin.
Ylös kuu kohoaa,
valo sen kuvastaa
kinoksiin kotikoivujen rivin.
Vaikk' kahleissa on
säde auringon,
koko kaikkeus kuitenkin hohtaa.
Valo tähtien vyön
läpi kuolonkin yön
valonlähteille henkemme johtaa.
Valon lähdett' ei näy,
mut esteettä käy
läpi kaikkeuden henkemme vapaa.
Sido ei sitä maa,
valon siivet se saa,
Isän istuimen ylhäällä tapaa.
Valon varjo on yö,
vapauttaen lyö
läpi yön säde huomenen koiton.
Avaruus salamoi,
koko kaikkeus soi
ilolaulua valkeuden voiton!
Joulu-yö sankarin haudalla
Varjossa kuuravalkeen kuusen hauta,
kimaltaa yllä tähtikirkas yö,
yö rakkauden; — ei raiu enää rauta,
ei kalskahtaen kalvat enää lyö.
Viihdyttäin kuusi varjoo urhon unta,
kajastaa iäisyyden aamunkoi,
ikuista rauhaa uottaa ihmiskunta,
kaikkeuden juhlakellot kaukaa soi.
Soi joulukellot yössä avaruuden,
yöss' syntyi jumalainen rakkaus,
sytyttää mieliimme se toivon uuden,
se liitost' uudesta on lupaus.
Pois vainon muistot ikirakkaus pyyhki,
yön tähtiin katseemme se kohottaa,
rauhatta rintamme ei enää nyyhki,
kiitämme korkeuden Jumalaa.
Ylistys olkoon korkeuden Herran,
vanhurskas, vakaa mieli inehmon!
Me kamppailimme, — koittava on kerran
seesteinen, tyyni aika auringon.
Urohon unta, joka silmäns' sulki
varjostaa kuusi valkee, kuurainen,
yön juhlakellot soittavat nyt julki
sanomaa hyvää rauhan, rakkauden!