Isäni muistolle
(Hänen paariensa ääressä.)
Kaunis kuin aurinko on, joka länteen laskien vaipuu,
vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,
kaunis on muistosi niin, mut kauniimpi vieläkin kaipuu,
mieliin mi mentyäs jää, jää elon murheeseen.
Murheen sa tunsit, tunsit, ah elon ankaran taiston,
tietäen kuitenkin, ett' taistelu voittohon vie,
näit ikivoiton sa kangastavan läpi elämän vaiston.
Ah, yli päivien työn kangasti kaikkeuden tie.
Niin kävit, horjumaton, elon halki sa kuolemaa kohti,
kuljit kirkkauteen, ah Isän laupiaan luo,
muitakin matkalla ohjaten, Mestari kun sua johti,
Mestari ainoa tuo, meille mi voimansa suo.
Kauniina siksi kuin päivä, mi länteen laskien vaipuu,
vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,
kauniina kangastaa siks muistosi, kirkkaana kaipuu,
mieliin mi mentyäs jää, jää elon orpouteen.
Ruotsinpyhtää, tammik. 22 p:nä 1921.
Viisaat neitseet
Lumivalkeat vaatteemme on, loka, saasta
ole seurannut niitä ei myötämme maasta.
Pyhä, paistava, puhdas on päällämme puku,
elon tahroihin ei sädesiinto sen huku.
Elämän läpi käymme kuin käy läpi harhain
olennot ihanat ikitähtien tarhain.
Alahalta vain puoleksi löysimme majan,
kävi kaipuumme ain yli ainehen rajan,
alati Elävän Veden lähdettä haimme,
säkeneitä sen suonien juoda me saimme;
— elo meille vain oli ainaista iltaa,
iäti vaelsimme me vahvuuden siltaa.
Iäti vaelsimme me Auringon maita.
Oli polkumme ohdakkeinen ja kaita,
— hävis tieltämme näin joka sulku ja aita.
Sitoneet lopuks meitä ei mitkään siteet,
ylt'ympäri kiilui vain tähtien kiteet,
Elämän pyhät Auringot huikaisten paloi,
olemukseemme hehkua, voimaa ne valoi.
Palamasta ei lamppumme liekit laanneet,
me emme velttoina varroten maanneet,
odotimme ain ylkämme ylhäisen tuloa,
häähetkemme suurta ja säihkyvää suloa.