Me heitimme yltämme maalliset verhot,
keveästi kuin kimmeltävät tuliperhot
kohosimme me tuollepuolen rajan,
yli maan, vapahiksi kahleista ajan.
Korut, kiiluvat morsiuskruunut kutoo
yön tähdet ja kuudan meille, ei putoo
vähinkään timanteista sen, pelkkää tulta,
valonvälkettä on olemuksemme kulta.
Yhä kirkkaammin lamppumme yössä vain hohtaa,
maan oudon äärille meidät ne johtaa; —
me säästimme öljymme matkalla elon,
senvuoks hopeat pyhän lamppumme helon
hävittää hämärän sekä kuoleman pelon.
Me kuoloa emme ollenkaan tunne,
elon kaikkialla vain kohtaamme, kunne
avaruudessa kulkee tuikkiva tiemme.
Läpi kaikkeuden elon viestiä viemme.
Alahalla me kuljimme jäässä ja yössä,
Elämän, Valon Herran me oomme nyt työssä.
Olemuksemme kuin sädeseitti on hento,
ei tunne kahleita henkemme lento.
Joka hetki me varroimme tuloa Herran,
sitehemme nyt vihdoin on kirvonneet kerran,
maat, taivaat me kiedomme nyt valovöihin,
niin outo on puhjennut valkeus öihin.
Läpi kaikkeuden ajatuksemme lentää,
Valotaivaasta toiseen ne välkkyen entää,
edessämme ei yhtään oo sulkua, rajaa,
vapahdettuina Henkemme laulut kajaa,
säveltulvilla täyttäen taivaan ja maan.
Sädehtii pyhät lamppumme loistettaan.
Deevojen laulu
[Deeva, sanskriitinkielinen sana, joka merkitsee
»loistavaa», s.o. loistavaa henki-olentoa, enkeliä.]
Elon heititte maisen, jäi taaksenne harhat,
edessänne aukeaa luomisen tarhat.
Kukin täällä on luoja, mielenne kuvat
olennoituvat täällä ja toteutuvat,
näkyvän kuvan aatoksenne ain muovaa,
olemuksenne puhdasta voimaa on luovaa.
Eron tunnette välillä pahan ja hyvän,
tulevan kehityksenne kätkette jyvän
sisimpäänne täällä, te täällä luotte
joka muodon, min taas alas aineeseen tuotte.
Ole kuolemaa ei, eri asteissa jatkaa
joka luotu vain kehityksensä matkaa
monet vuostuhannet. On kaukana määrä,
moni astutaan matkalla askele väärä.
Tulijat polot murheen ja harhojen maasta!
palava olennostanne aineen on saasta.
Halujen, himojen tuli tultamme halaa,
sädeloistossa Hengen pätsistä palaa
pyhitettynä sielunne, jonka kulta
säkenöi ylimaailmallista tulta.
Tulijat polot murheen ja harhojen yöstä,
iankaikkiseen vaivaan ei yhtäkään syöstä,
sovittaa kukin saa elämänsä vain erheen,
jokamies jäsen on jumalallisen perheen.
Osat sen lopuks ain Kokonaisuuteen yhtyy,
tee turhaan ei työtä, ken työhön ryhtyy.
Jumalallinen työ avaruutemme täyttää,
jokamiestä Mestari työhönsä käyttää.
Kukin ryhtyköön Rakkauden Herran työhön,
ole aikaa ei yhdenkään vaipua yöhön,
elämänne ei tääll' ole harhaa, ei unta,
lähestyy Isän iäisen valtakunta.
Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää,
työ taivaallinen tekemässä on tähkää:
ylenee yli maapallon risti, mi loistaa
veriruusuissa, joidenka hehku poistaa
inehmon tylyn, kylmän ja karsaan mielen,
häness' soinnuttaen pyhän rakkauden kielen.
Sen siunaavat käsivarret varjoo
maanpiiriä, kaikille rauhan se tarjoo.
Sen juurella murheen murtamat nyyhkii,
joka silmästä kyynelet poies se pyyhkii,
kuten rakkauden, sopusoinnun syli
sädehtii valotulvaa se maapallon yli.
Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää:
työ Rakkauden tekemässä on tähkää!