Sinä yksin kamppailla sait sekä voittaa!
Minä runtelin herkimmät, hennoimmat muistomme,
arimmat ajatuksemme tallasin lokaan,
tylyn tungin orjantappuran okaan
sydämeesi. Ma ruususi hehkuvat raastoin,
ma kieltä korskeaa, onttoa haastoin,
minä uhmasin, kamppailin kaikkia vastaan,
oman itseni kaataen ainoastaan.
Sekä sun.
Osas sittenkään ollut ei unhoitetun,
ei lyödyn, mi mentyään varjohon vaipuu.
Olit öitteni äänetön, ainoa kaipuu.
Kuten tähti sa pilkkopimeään nousit,
lumivalkean joutsenen lailla sa sousit
Manan virtaa, min väikkyvä, väijyvä uoma
elämäin oli lämmötön, lemmetön luoma.
Epätoivohon toivon muistoja toit,
epäsointuhun kauneuden sointua loit.
Kajo, kuultava varjohon vaivan ja huolen,
säde, jonka siintoon ma siunaten kuolen.
Ylösnousemus
Timantti puhtain, joka puhkes illan,
eloni illan ensi varjon tullen!
ma viime lauluni nyt laulan sullen,
säteistäs solmin tuollepuolen sillan.
Et kiinnitä mua maahan etkä multaan.
Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu,
katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; —
iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan.
Timantti kallein, loistos peittyi multa
melskeessä elon turhuuksien turun.
Sun näki silmä, suurentama surun,
sun sisin siintosi on tuskain tulta!
Sa jumalten oot kallein leikkikalu,
et turha, välkkyvä vain ajanviete.
Sa syämen kärsineen oot syvin miete,
sun säihkysi on sielus syvin halu.
Kimallat niinkuin kenttäin autuasten
ens aamukaste; tienoot oudot näytät
minulle, hehkullasi henkein täytät.
Vavisten painan sinut syäntäin vasten.