Lucia, suortuvillas säteet yön
sa saavut, tulet tähti-seppelpäänä
seuduista öisten vahvuuksien vyön,
elämä syttyvä miss' uinuu jäänä.
H:ki, jouluk. 13 p:nä 1921.
»Lumimadonna»
Nuor olet nainen, silmäs suuret tuiskaa
ruskeeta tulta, ripses roihut salaa.
Autuuden aavistusta huules kuiskaa,
kiireelläs kirkastuksen kehät palaa.
Muut' tunne et kuin hyytä sekä jäätä,
koruinas kiiluu öiset tähtitulet.
— Olentos säihkyy sentään suven säätä,
sisimpääs päivänpaisteen oudon sulet.
Sua saartaa kaikkialla luonto karu,
jok' askelettas kiertää kipu, surma.
Siks laupias oot niinkuin joulun taru,
sun sielus täyttää tähtitaivaan hurma.
On kiirees kirjaeltu linnunradoin,
käyt maaliis kipenöivää tähtitietä,
tulia yön on ympärilläs sadoin,
et hengetöntä hetkeä sa vietä.
Synnyttää sielus joka hetki tulta,
pyhiä aatokses luo auringoita,
sinulta elämän ah saamme, sulta,
luovassa voimass' ykskään sua ei voita.
Ruusuihin kesken jäätä parmaas puhkee,
hangissa vaalit valtaa suven suuren.
On elos iankaikkinen ja uhkee,
kinoksiin, jäähän säikeet käy sen juuren.
Sa kuoloss', yössä, kylmän kalskahtaissa
vain voimakkaammin välkehdit ja palat.
Sun henkes kulkee oudoiss' suven maissa,
elämän, rakkauden sa tunnet salat.