Se unten herkimpäin on ikuistus,
katoovan muotoon iäiseen se muovaa,
sen yllä väikkyy outo kirkkaus,
sen olemus on jumal'unta luovaa.
Se juuriaan ei juonna ihmissukuun,
luojansa nostaa jumalain se lukuun,
mut syämistä käy sentään sydämiin,
kohoaa maasta ylös taivaisiin.
Yön säteistä sen sisin sielu on,
sen lieskoissa on taivaan tähtitulta,
se liitossa on kera auringon,
mut vieras silt'ei sille maan oo multa.
Se maahan niinkuin kevään sade lankee,
luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee,
kohottaa katseen tähtitarhain taa.
Pois murheet väistyvät, ja murheen maa.
Sielumme sisimmän se valaisee,
maat oudot, jumalaiset meille näyttää,
sen valoss' sateenkaaret säteilee,
henkemme ikihehkullaan se täyttää.
Uudeksi olemuksemme se muovaa,
sen lentimet soi voitonvirttä luovaa,
siipensä kohottaa se kimmeltäin
yön halki taivaan tähtitarhaa päin.
Henki ja aine
1. Aine
Tulenliekki ihmisen henki on,
säde luomisen loistavan auringon.
Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen,
ajaks vaikka vangittu aineeseen.
Iät ollut, ja kestävä ikuisiin,
itu, kätketty maa-emon uumeniin,
mut päänsä nostava päivää päin,
sisar tähtien, yössä kimmeltäväin.
Veli Luojan valkean auringon,
povess' outo kaipio tutkimaton.