Alas syöstynä yöhön ja aineeseen
iät pyrkii se luomisen valkeuteen.
Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo,
sädesillat siintävät maasta se luo
avaruuksihin, tähtitarhojen taa,
koti kahleiden, harhojen sille on maa.
Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen,
ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen.
Ylös kaipuunsa tähdäten tähtiä päin
jumaluuteen vihdoin yhtyvi näin.
2. Henki
Inehmon Henki, syösty yöhön aineen,
kotiinsa täältä jälleen halajaa,
se alta kahleittensa rautapaineen
pihoille pilvein yhä palajaa.
Se kammitsoista maisten harhain kauhun
keveesti kohoo lailla uhrisauhun
päin tähtitarhaa, yössä kimaltavaa,
mi palaavalle jälleen porttins' avaa.
Avautuu palaavalle tähtitarhat,
sävelten teitä kun se saapuu vain,
ei sido sitä maa, ei öiset harhat,
on sillä lentimet näät jumalain.
Ei alas varjoihin se vajoo illan,
se löytänyt on tuollepuolen sillan,
se saavuttanut taas on jumaluuden,
se Hengen-laulun laulaa jälleen uuden.
Sen alkulähteisiinsä jälleen liittää
sävelten, runon rata aineeton,
sen Hengen-hehku voimat uudet siittää,
se uudelleen on Poika Auringon.
Välille maan ja taivaan luo se siteet
niin herkät kuin on heljät tähtikiteet,
näin synnyttäen Hengen säveleitä
se aineessakin astuu taivaan teitä.
Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan,
se alhaalla jo astuu autuuteen;
se milloinkaan ei vaivu enää vaivaan,
ei alistu kuin orja aineeseen.
Se valtias on Hengen sekä aineen,
kuin kantamana sävelien laineen
se kulkee maahan oudon aamunkoiton,
se aineess' sotien saa Hengen voiton.