V.
Kuin kätten outoin kosketuksesta kahdeksi silkkiteltta silloin halkee. Paikaltaan tyynnä nousee neito valkee yön kastehelmet vielä kutreilla. Kädestä kirpoo elon kehräpuu, kultaiset langat katkee, kirkastuu ylt'ympärillä aamun aallot yhä. Vavistus täyttää pyörryttävä, pyhä kehrääjän mielen, huumattuna astuu hän keulaa kohti, jalka kevyt kastuu hyrskyissä, jotka lyövät laidan yli. Verkalleen aukee syvyyksien syli, ylitse partaan neito sinne soluu. Tyventyy tyrskyt, poies pursi joluu.
Kuin vellomana kulta-aaltojen kuohahtaa syvyys, kilpi hopeinen veen kalvoon nousee jälleen. Nuori nainen kilvellä lepää, silkkisuortuvainen pää nojaa käteen, katse autuaana taivaalle kohoo. Kaikuu voimakkaana laineilla outo laulu ikuisuuden, min soinnut helkkyy halki avaruuden. Veen pinnalta ne nostaa kirjokilven, pois kantavat sen niinkuin hopeepilven korkeelle, yhä korkeemmalle aina. Sävelten aallot vyöryy voitokkaina, kirkastuu taivaat yhä kirkkaammiksi, kehiksi auringot käy loistaviksi, valojen valtameriin kaikki raukee. Oudoimmat taivaat kimaltaen aukee.
4.1.1913.