SORTUVA.
Eloni ehtoon viime ruskotus suuri, säde pilvestä, yö kun lankee juuri ylitse nääntyvän, unhoon uupuvan maan, sinulta voiman kauniina kuolla saan.
VALKEA MORSIAN
VALKEA MORSIAN.
Koristettuna et kevätkoivujen kerkin sa luokseni tullut, kun uhkui maa elinnesteitä, neitsehet mielin herkin kun sulhojen helmaan kiiruhtaa. Et saapunut kun ikivalkeus väilyi yli metsien, maiden ja vetten vyön, kesän kirkkaus outo kun siunaten säilyi yli päivän ja illan ja ylhäisen yön.
Et saapunut silloin. Sa saavuit kun halla yli maan oli henkinyt hyyrrettään. Tulit yön ikitähtien ylhäisten alla lumihelmien välkkeessä, helkkeessä jään. Kiharoillasi hyinen morsiushuntu, ohimoillasi kirkkaus kummallinen. Punahuulilla pakkasen polttava tuntu, säde silmissä taivaiden siintävien.
Tulit luo. Olemuksesi ääretön rauha kuin unho mun mieleeni laskeutui. Miten hiljeni maailma! Lempeä, lauha yö äänettömyyttänsä oudoksui. Soit kättä, kuin iäinen anteeksi-anto se sieluuni saakka kosketti. Iankaikkisuuteen vain silmänkanto. Ikivalkeat maat mulle aukeni.
Ylistetty, ah syysyön morsiameni, vilun kukkia unteni haudoille toit. Jääseppeleen painoit sa kulmilleni, yli menneen unhoitusta sa loit. Ylistetty, ah muistelit sydämesi ylkää, tulit luokseni tuikkeessa tähtösien. En koskaan, ah koskaan ma sinua hylkää, surun, syysyön morsian valkoinen.
HYVÄ JUMALATAR.
Kiitetty ollos, kun maallisen miehen matalaan majaan saavuit sa kerran. Astuit alle karstaisen hirren, istuit äärehen pöydän vajaan. Uskoen eloni öisehen tiehen puolehen pakkasen, keskelle kirren lämpöä loit, oi enkeli Herran.