Astuit sa ääriltä öisen taivaan. Ihmisen vaivaan lohtua loit, levon soit, joka tarpeen miehelle oli, min haavoja arpeen saanut ei aika, ankarin taika. Uhkasi yöt, ei säästäneet hallat, välkkyivät vain vilun-tähtien vallat.
Luokseni saavuit. Pois suli kirsi, helkähti ilmoihin valkea virsi. Pimeys, pakkanen pirtistä lähti, syttyi taivaalle lempeä tähti. Pois kädet valkeat vaivani pyyhki, rintani oudosta onnesta nyyhki. Aurinkosilmäsi sieluuni paistoi, huultesi hurmaa huuleni maistoi. Pirttini päivän paahteessa kylpein taivaalle nousi kuin temppeli ylpein, siirtyivät seinät, ja suureni silta. Lankesi lauluinen, laupias ilta.
Hiljeni maailma, ilmojen pielet helkähtivät kuin kanteleen kielet. Kaikuivat vain sinitaivahan kellot, häipyivät kauaksi korvet ja pellot. Yön yli siintivät silmäsi vainen. Kiitetty, kiitetty, ah jumalainen valtiatar, pyhä, valkea nainen! Kullassa välkkyen, hiuskiharainen, ohjasit polkumme varjosta valoon, tiesit tien iki-aamujen paloon.
TÄHTIÄ KOHTI.
Välkkeessä valkeiden taivaiden luokseni tulit, hyisiä kenttiä kuin kevyt henkäys kulit.
Säihkyivät yön ikitähdet sun suortuvillasi, helkkyivät kultaiset kanteleet kulkiessasi.
Läikähti ilmassa kuin pyhä, laulava laine. Vaimeni vaistot, ja herkkeni hengeksi aine.
Saavuit kuin valkea viesti mun unteni mailta, siunaus äänetön kentiltä autuailta.
Laupias lahja, kun lankeaa elämän ilta! ah sana, saapuva kunnailta kirkastuvilta.
Ääretön rauha, mi vaihdu ei milloinkaan vaivaan. Ylläni vain näen tyynen ja ylhäisen taivaan.