Tähtiä kohti käy äänetön, tuikkiva tiemme. Lapsia yön iki-auringon lempeän liemme.
Ah pimenee, tulet maiset jo toisihin vaihtuu. Pois avaruuksihin polkumme hohtava haihtuu.
MENNYT.
Oli suuri ja syvä sun antaumukses. Niin hellä ja hyvä sun tunnustukses. Ei haastanut suusi, sulo-silmät vain eli, valo taivainen, uusi niist' tuikahteli.
Valo taivaan, mi loistaa maan kylmimmän yllä, vilun, pakkasen poistaa vain syleilyllä. Niin rajaton, rikas olemukses ol' sulo. Sinun ollut ei vikas eron katkeran tulo.
Syy myöskään ei minun. Kova kohtalon valta vei luotani sinun. Yön taivahalta katos viimeinen tähti, ja tyhjyys aukes. Mihin armaani lähti, laps uupunut raukes?
Menit pois. Palajatko sa ystäväs luokse? Ei sallimus katko ikikahletta, juokse ei takaisin hiekka, mi käsistä valuu. Kohos kuoleman miekka, on mahdoton paluu!
Elon tappava nuoli löi rintahasi. Kaikk' kauneus kuoli sun kuollessasi. Paras jäi anomatta, min elämä antaa. Sana jäi sanomatta, taa Tuonen mi kantaa.
KIRKASTUS.
Ah, kirkkaus ääretön näin ei kaartunut ylläni koskaan ennen, syystaivaiden kimmeltäväin valo loppumaton alas auringon mennen. Ei varjoa yhtäkään näy, ikivalkeus väikkyvi päällä pääni. Kaikk' äänettömäksi niin käy kuin vaiennut ois elon viimeinen ääni.