Pois luotani muinainen on häipynyt ystäväin ylväs piiri. Oi onnea yksinäisen! Jo vaipunut on sydänpäiväni viiri. Ah, iltaan jo kääntyvi tie, levon sai sydän ahdistettu ja ankee. Ilot murheet jo kestetyt lie, säde siunaava polkuni päähän lankee.
On taistelu tauonnut jo, en mitään ma pyydä, en mitään anna. Oi laskeva aurinko, minut kanssasi kaukaisuuksihin kanna. Elo väistyvi luotani pois, on kaatunut kukka ja katkennut juuri. On niinkuin ilmoissa sois ikivalkeuden sävel ylhäinen, suuri.
Elämältä ma paljon sain, enin lahjoitti kuitenkin laupias ilta. Päämaalia turhaan hain, elo yksinäisyyteen vain oli silta. Tien päähän jo päästy on, en takaisin kääntyä tahdo, en saata. Laill' laskevan auringon elon autuutta siunaan ja ihmisten maata.
UHRIKARKELO
MORSIUSTANSSI.
Kukka, mi aamun kasteessa aukee, yrtti, mi auringon suukkohon raukee.
Paistava parmas, häilyvä huntu, ehtymätön elon autuas tuntu.
Kirkkaus kuultavan, läikkyvän lähteen, luottamus luojan laupiaan tähteen.
Hartaus hehkuva, henkevyys aineen, läikyntä laulavan, lempeän laineen.
Äänetön siunaus, puhtaus pyyteen, silmäys siintävä ah iäisyyteen.