Tuomari (Hämmästyen.) Mitä ihmettä! Tekö annoitte vuonan Mäkäräiselle? No, jopa nyt jotakin! Ja minkätähden!
Riikka (Itkeä tihertäen.) … ku… kun… se antoi — kahvin ryöniä… ja kilon sokuria siitä eistä…!
Tuomari (Ankarasti.) Jaahah, vai niin. Te siis miehenne tietämättä tuhlaatte pesän yhteistä omaisuutta!
Riikka (Yhä itkien.) Voi, voi, linnaanko minut viijään, voi herra ihme…?!
Tuomari (Mäkäräiselle.) Onko asia niin kuin tämä vaimo sanoi?
Mäkäräinen. Kyllä se on niin, herra korkee oikeus. Kyllä se anto minulle sen vuonnan, että minä siitä eistä toisin hänelle kauppiaasta 2 killoo kahvia ja muutaman kilon sokuria, kun tämä olj' semmoisessa kahvintuskassa, ettei ois' pysynnä pärevasussakkaa, jos minä en ois' sitä siitä kiipelistä pelastanna. Hän sanoi niät mulle, että kun Pekka männöö ens' lauvantaina kaupuntiin potatin myöntiin, niin osta sinä sill'aikoo kahvia ja vähä sokerijakii ja tuo ne mulle, niin minä annan sulle siitä hyvästä pienen lampaanvuonnan ja sanon ukolle sen karanneen tahi että se on varastettu. Se ukko, ruoja, kun ei osta tarpeeks' asti kahvia, eikä anna minullekkaan rahhoo, että saisin ostoo itekään ja että saisin kuhtuva ies jonkun kerran nuapurmökkijen eukkoja meillennii sananharjotuksiin ja Siijoonin virsiä veisoomaan. Niin sanoi.
Tuomari (Riikalle.) Onko tämä totta?
Riikka. Tottapa tuo lienöön, totta. (Itkeä tihertää.)
Tuomari (Pekka Pakariselle.) Kuten kuulitte, tunnusti vaimonne antaneensa vapaaehtoisesti vuonan Mäkäräiselle, joten siis haasteenne varkaudesta häntä vastaan on aiheeton.
Mäkäräinen. Niin, ja minä vuajin Pakariselle eisvastuuta viärästä ilimiannosta.