Pekka: En tunne. Mutta sinä olet niinkuin se pouta, joka kerran nauroi minulle kun minä luulin olevani minä. Ja samalla sinä olet kuitenkin niinkuin Lahja, ja sinun hymysi on niinkuin minun lapseni, joka jäi aamulla nukkumaan. Sinussa on kaikkea sitä, mitä minä olen rakastanut. Signeäkin sinussa on, ja Elinaa. Vaaditko sinä minua tilille?
Valkea: Näytänkö minä tuomarilta?
Pekka: Et näytä. Mutta minusta tuntuu että koko minun elämäni on sinussa.
Valkea: Minä olen sinun elämäsi.
Pekka: Noin valkea! Mihin ovat tahrat jääneet?
Valkea: Ne olet sinä itse pessyt pois.
Pekka: Sehän on mahdotonta. Miten minä siihen olisin kyennyt?
Valkea: Näytpä kuitenkin kyenneen. — Nyt me lähdemme. Tule!
Pekka: Mihin minut viet?
Valkea: Elämään.