Lahja: Nyt sinä liiottelet.
Pekka: En liiottele. Minulla on kaikki, sellaistakin, jota en muinoin luullut koskaan voivani omistaa. — Kun olen saattanut teidät kotia, arvaappas mitä senjälkeen ensiksi teen?
Lahja: Rupeat pohtimaan sitä iänikuista höyrykattilaasi,
Pekka: Kas veitikkaa! — Ei, ei niin. Mutta kaikkein ensiksi, vaikka nyt onkin kelirikon aika, pistäyn Jyrkänkoskella — viemässä kukkia äitini haudalle. Ja sitte minä otan sinut, ymmärrätkös? Ja sitte tulkoot vasta työt.
XIX
Pekka makaa hangella, valkoisella hangella, jolle aurinko paistaa. Hänellä on valkea hiihtopusero päällään, mutta se on veressä. Hänen suksensa ovat eri tahoilla, toinen pitkänään toinen pystyssä. Toinen sompasauva riippuu aidalla, toista ei näy. Aidan takana kohoaa sylenkorkuinen kallioseinä. Sieltä onnellinen Pekka on laskenut mäkeä, ja pudonnut aidanseipääseen, joka on puhkaissut hänen vatsansa.
Heloittavalla keväthangella hän makaa. — Lumi voi olla haurasta kiteinä, mutta haukena se on väkevää ja juhlallista, etenkin silloin kun se auringossa säihkyy, valontäyteisen taivaankuvun sitä vartioidessa. Hanki patjana ja taivaankansi peittona on Pekalla. Pari mäntyä värähtelee sivumpana heikossa tuulen hengessä. Aidan vierellä yksinäinen riippakoivu heiluttelee alastomia ritvojaan, odottaen kesää. Hangen alla kaikki niityn ruohot nukkuvat, odottaen nekin kesää.
Hangella nukkuja ei liiku, eikä nuku sellaista unta, josta herätään. Ei hän kysy enään koskaan: miksi? Eikä hän enään odotakkaan mitään. Mutta hänen vierellään seisoo valkea olento, joka näyttää odottavan.
Pekka: Kuka sinä olet, joka vielä tulet minun luokseni? Minä pelkäsin että tähän voisi tulla surullisia ihmisiä ja minut voitaisi viedä kuulemaan voivotuksia. Mutta sinun vaatteesi ovat valkeat, ja sinun kasvosi näyttävät iloisilta. Kuka olet sinä?
Valkea: Etkö tunne minua?