Lahja: Olemmeko me sinulle asioita, eli asia? Mikä sen asian nimi sinun kielelläsi on?
Pekka: Kutsu sitä vaikka lahjaksi, mutta nyt vain pienellä kirjaimella, sillä silloin se minusta merkitsee enimmän.
Lahja: Nyt en minä ymmärrä sinua.
Pekka; Ei se ole tarpeenkaan. Eivät ketkään ihmiset ymmärrä toisiaan, mutta voivat silti rakastaa. — Muistathan että kerran sanoin tarvitsevani vielä paljon oppia tässä asiassa. Mutta minusta tuntuu nyt ettei siinä oppia tarvitakkaan, vain uskoa. — Vieläkö sinä uskot minuun, tarkotan minuun ihmisenä, ei epäjumalana?
Lahja: Kyllä.
Pekka: Rajattomasti?
Lahja: Niin.
Pekka: Luulenpa että voimme heti palata kotia. Pue päällesi; minä puen
Taimin. Juna lähtee tuossa tuokiossa.
Lahja: Mitähän tästä tulee? Tuntuu niin oudolta kuin olisi edessä uusi elämä.
Pekka: Ei ole mitään vanhaa ja uutta elämää, mutta kyllä vaillinainen ja täysi elämä. Puhuimme kerran kesästä, meidän kesästämme. Se oli kovin lyhytnäköistä. Nyt minä juhlin sinussa koko elämääni. Sinussa näen minä kaikkeuden. Eikö totta? kaikkeuden voi nähdä missä tahansa. Minä näen sen sinussa. — Sinussa on siis minulle annettu kaikki.