Tanssiin ei Pekka uskalla tälläkertaa vielä mennä, piiriin vain. Kaikki lamput pyörivät silmissä kun hän siinä venyy käsikkäin muitten mukana, odottaen haikeasti että joku tulisi häntäkin hakemaan keskelle. Elina on jo siellä, tietysti, mutta ei tule. Häikän Santerin se vain ottaa, ja sitte hyppäävät ne että "näin sitä mennään, kieputellaan, oman kullan rinnalla". — Tuo kaivaa kurkkua niin vietävästi. Leikkiä se tällainen ennen on ollut, mutta nyt on toista. Niin on kuin kaikki nuo piirin sisällä olijat polkisivat ja potkisivat Pekan veristä sydäntä, joka siellä viruu voimattomana kaikkien jaloissa. Jospa vain Elina yksin tälläisi sitä pienillä sukkelilla jaloillaan, niin se olisi suloista, vaikka kipeääkin tekisi. Mutta Santerit ja kaikki saakelin pölkkypäät — je aime, tu aimes, er liebt! — Voi Elina, jospa tietäisit miten täällä rinnassa polttaa ja poukuttaa! Ra-kas-taa! Voih, sinä sähköpatteri siellä, sinä kahdensadan voltin akkumulaattori.
Vesi kihoaa Pekan silmiin.
Silloin tulee Tuohinon Katri, ja kiskoo Pekan piirin keskelle. Katri katsoo kujeilevaisesti hölmistynyttä pariaan, laulaen:
Tammerkosken sillallaa
näin heilani ensiikeerraan…
Ja Pekan sormissa kihisee, pihisee, ritisee. Sitte jää hän poikien kanssa sisään. Jopa kohahtaa:
Kalliolle, kukkulalle
rakennan minä majani…
Pekan sydän on nyt rinnassa paikallaan, ja niinkuin pyssynluoti ampaisee hän varaamaan omansa itselleen — kerkiääkin viimetingassa, kun Hytyrän Paavo on jo viemäisillään hänen kiihkonsa esineen. Ja kun jatketaan:
Tule, tule, tyttö armas
jakamaan se mun kanssani…
silloin on Pekka jo pyörimässä Elinan kanssa. Se laulu on niin itkettävän kaunis että Pekka leijaa korkealla ruusunpunaisissa pilvissä.
"Missä sinä olet ollut", kysyy Elina, "kun ei ole näkynyt koko iltana?"