"Minä olen, tuota, minä olen ollut." Enempää ei Pekka saa sanotuksi vaikka itkisi. "Minä olen ollut" vakuuttaa hän vielä uudelleen, puristaen hellästi pikkuista kättä, joka on hänen kourassaan kuin vasta auennut kukka, valmu, sellainen Papaver somniferum, jonka Pekka kerran varasti kauppaneuvoksen puutarhasta Elinan herbarioon.
Piirivuoro loppui jo! Nytkö jo?
"Kiitos piletistä", sanoo Elina.
Pekan on mentävä pois. Vasta jälestäpäin hän huomaa ettei ollutkaan muistanut kumartaa.
— Voi jukraviti, minähän olen aivan hullu, äkäilee Pekka itselleen.
Mutta pian mies tasottuu ja alkaa rauhallisemmin katsella maailmaa.
Hän tavottaa Elinan katseen yli salin, ja tyttö hymyilee leppoisasti
hänelle. Taasen paistaa aurinko. Pekan rinnassa visertää:
Tule, tule, tyttö armas jakamaan se mun kanssani. Hurraa! Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!
Nyt Elina jo vuorostaan hakee kavaljeerinsa piiriin. Silloin he pyörivät ja hymyilevät toisilleen. Noista tummista, totisista silmistä loistaa sellainen ymmärrys, jota ei ole kellään toisilla tytöillä. Laulu sulaa ihanaksi huminaksi Pekan ympärillä. Mutta kesken kaiken he alkavat supattaa toisilleen ja päättävät lähteä pois, nyt heti. Täällä on liian kuuma.
Kotia he eivät, ihme kyllä, tule menneeksi, vaan kuljeksivat pitkin katuja, painuen kaupungin laiteille, missä hanget kimaltavat viimeisten lyhtyjen loisteessa ja tähtitaivas holvautuu heidän ylitsensä huimaavan korkeana kupuna. Jotkut pelkäävät tähtiä, kun niitten avaruusmitoissa, tuhansissa valovuosissa, on muka jotain hirvittävää. He kaksi eivät pelkää. Heistä on päinvastoin turvallista, ikäänkuin Jumala olisi lähellä.
"Uskotko sinä Jumalaan?" kysyy Elina.
"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen tässä, sinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä koskaan ole tuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni värisee, ja näetkö miten kädet vapisevat? Katso!"