Sellainen on hiihtäjän mielentila, kun hän suljetuin silmin lähtee nyökkäsemään valoaukean poikki, ja silmäluomien läpi hankien kajastus yhä tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin sisintäkin solua. Ei mikään villi hurmio kykene enään orastamaan; tosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan kirkkauteen.
Valo on kuin äärettömän suuri kristalli, joka säteilee kaikkine lukemattomine särmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana. Vain pienen tumman pisteen voi nähdä kristallin sisällä, ja se piste liikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.
Mikä on se piste? Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, huomaa että sehän onkin elävä olento, ja se hiihtää. Jopa voi erottaa tutun lakin sen päässä ja yhtä tutut kintaat käsissä.
— Minähän se olen.
— Tietysti se olen minä, herra insinööri Pekka Suojanen; eihän siitä tosiasiasta mihinkä pääse. Siellä näyn hiihtää leijaavan pienenä pisteenä kristallin sisällä. — Mutta mitenkäs, Pekka-riepu, oletkaan sinne joutunut? Eipä hyödyttäne kysyä. Olkoon menneeksi vain tämä selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos nahkastaan, kädenkäänteessä pyyhkäisten olemisen ja olemattomuuden rajat olemattomiin, niin ettei enään tiedä edes omaa olemistaan. Kukapa tuota osaa mennä vannomaankaan onko täällä olemassa vai ei. Kun valo sokaisee mitat ja suhteet mielestäsi, olet kaikkea etkä ole mitään, olet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eikö se ole jumaluutta? — eikö se ole yhtähyvin elämää kuin kuolemaa? Eikö ikuinen valkeus ole yhtä kuin ikuinen pimeys? — eikö kaikki ole yhtä? Mutta lieneeköhän tämä mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon — tuntoni sanoo ettei tällä hetkellä ole mitään ristiriitoja.
Insinööri Suojanen kompastuu risukkoon. Hän olikin jo tullut metsänreunaan, jossa aitovierellä levitteleikse sakea ryteikkö. Hän selvittelee itsensä pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa suksensa aidan lävitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siellä tuntuu olevan aivan pimeää. Vähään aikaan ei silmä erota mitään. Sitte alkaa aavistella ympärillään oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan käden ulottuvilla. Niitä täytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen. Oksat — havunneulaset — ne ovat kuin eläviä olennolta, niitä saattaa tunnustella ja hyväillä. Melkeinpä niitä suutelisi elleivät ne olisi niin kylmiä. Ei, eiväthän ne ole kylmiä, ne painuvat huuliin vilpoisina ja rauhoittavina.
— Lahja-kulta, etpä koskaan näy pääsevän ainoakseni. Minähän halailen jo metsän puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.
Pekkaa naurattaa, sillä tämä viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta laatua. Taittaapa hän vielä kuusenoksasta pienen kärkitupsun muistoksi ja varotukseksi vastaisen varalle, ja pistää sen taskuunsa.
On kuin näkisi tänne asti vaimon ja lapsen siellä kotona. Nukkumaan ne jäivät lähtiessä. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heitä, joitten luota ei enään koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua. — Sinne ne jäivät vielä vetelemään viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo heränneet, pukeutuneet ja atrioineet. Tai ehkä odottavat isää pöytään.
— Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehkä. Kyllä, Varmasti, minä tunnen sen. Odottakaa vielä muutama hetki, minä tulen. Syleilen teitä, sekotan hengitykseni teidän hengitykseenne, teen työtä teidän edestänne. Senkötakia että olette minun? Ei, vaan sentakia että olette ihmisiä, elätte, liikutte, puhuttelette minua, olette lähelläni, ja muistatte minua kun olen poissa. Senkötakia? Sehän olisi itsekästä. Oikeammin sanon: sentakia että saan teitä rakastaa. Se riittää!