— Siispä kykenet sinäkin, kolikko, johonkin. Mutta omistaa ei sinun avullasi voi mitään, ei tomuhitustakaan. Ne, jotka eivät tätä usko, koettakoot kokeeksi kullan voimalla omistaa esim. aviovaimon — huihai.
— Muistuupa mieleeni hupainen näky eilispäivältä, kun mansikoita etsiskellen kyykin tuolla aholla. Kaksi nuorta haaveili siinä pensaan juurella sylikkäin.
Tyttö sanoi; Katso miten kauniita ovat kedot tuossa, niin täynnä kukkia että ihan hirvittää. Ja kun ottaa käteensä yhdenkin niistä, niin päätä huimaa sen soma rakennus. Ihmeellistä on kaikki, mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme.
Poika sanoi; Sinä olet oikeassa, mutta ihmeellisintä ja kauneinta olet sinä itse. Sinua katsellessa minua hirvittää, ja pääni menee niin sekaisin etten kohta tiedä edes kenen poika olen. Tyttöni, annas kun avaan puserosi. Siellä ovat minun onneni kunnaat ja autuuteni kukkamaat. Sinä olet minun maailmani.
— Sellaista soperrusta lasketteli ahon kupeella kaksi ihmisen lasta. Mistä he lienevät keskustelutaitonsa oppineetkin — ehkä imelistä romaaneista — mutta heidän touhussaan oli silti jotain oikeata pohjaa. Toinen oli viikkolehtirunoilijatar, toinen huono taulumaalarin taimi, kummallakaan tuskin pennin pyörylää taskussaan. Mutta kysyttäisipä heiltä: mitä te omistatte? niin on hyvin luultavaa että he, toinen toistaan hartaammin, vannoisivat: koko maailman.
Raha! — käy kilpaan, jos kykenet.
* * * * *
Pekka lojuu seljällään. Ruohonkorret heiluvat hänen päänsä kahdenpuolen taivasta vasten, niinkuin ne yltäisivät korkealle pilvien alueille, ja niitten latvat siellä joka heilahduksellaan tekisivät taivalta kilometrimääriä. Joku pieni itikka, joka korsien aarniometsissä vaivaloisesti etenee, saattaisi väittää ettei olekkaan muuta maailmaa kuin tämä ruohikko tässä ja sininen taivas, jonka huimaavaan ylhäisyyteen ruohot ojentelevat mittaamattoman leveitä kukkamaljojaan, tosiaankin niin suuria että niihin keräytyvistä kastepisaroista syntyy järviä, joitten yli kestää uida puolen ikäänsä. — Sellaisia kylpylaitoksia, punaisia, sinisiä, kaikenkirjavia! Hohhoi-jaa, suuri ihminen, ne eivät kuulu sinulle.
Käsiään ojennellessaan saa Pekka käsiinsä tyhjän kahvituopin. Siellä on pohjalla vielä märkä tilkkanen, jossa pari pikkuelävää ponnistelee henkensä edestä. Pekka onkii ne ruohonkorrella ylös ja laskee varovasti neilikan heleälle terälehdelle. — Paistatelkoot rääsyt siinä itsensä kuiviksi, älköötkä vasta eksykö minun kahvimukiini. Olisipa ollut kahvi kuumempaa, niin ette potkiskelisi enään. Ettäs join nesteen ajoissa suihini, niin tuli siitäkin kahden pikkuelävän pelastus. Mutta jos en — —. Soo, Pekka, nyt tulee jo korkeampaa filosofiaa. Jatkakoot ammattimiehet edelleen tätä pienen ja suuren pohdintaa vaikka kaikkiin avaruuden suuntiin; ynnä kantakoot teoloogit näitten kahden pienen pelastetun arvoitukset Kaikkitietävän armoistuimen juurelle. — Minä lähden tästä ongelle. Sattuu vielä koukkuuni joku hullu särki, sellainen liiaksi tunteellinen ja silmänsä punaisiksi itkenyt kurja, niin hyvän työn teen kun kiskaisen hänet ylös parempaan maailmaan, jossa on murheen ikuinen loppu.
Särkiä saa Pekka ongellaan, saapa pari pientä ahventakin ja muutaman pelkoaan tutisevan salakan. Tuoreeltaan vartaassa paistettuina niitä kyllä sopii nieleksiä. Pekka syö niitä atriakseen, juo maidon, jota talosta on tuotu, ja iloitsee elämästään. Aikansa kuluksi vetäytyy hän sitte suuren riippakoivun varjoon rassaamaan piippuaan ja tutkistelemaan visaisinta kurssikirjaansa. Siinä hän lueksii, koivun kylkeen nojaten, housut ja paita vain päällään ja polyteikkarin tupsuniekka lakki toisella korvallisella. Se tupsu aina päätä liikauttaissa läpsäyttää korvalle että muistappas poika lukusi. Kyllähän tässä, kyllä käy laatuun opiskella näin. Ellei luku luista, niin piirtelee vaikka tuhmia kuvia marginaaleihin, tai lähtee verryttelemään jäseniänsä hyppelemällä aidan yli tai työntelemällä kiviä. Sopii kiivetä koivuunkin ja ihmetellä sieltäkäsin maailman ihanuutta, kuin variksen poika pesänsä laidalta, elikkä sellainen pieni itikka huojuvan heinän nenästä.