Auto lähtee huristamaan sinne, mihin toisetkin valkolakit ovat jo menneet. Ja autossa istuu nuori ylioppilas, itku kurkussa, kaksi pankkikirjaa povellaan. Vuoroin hän puristaa niitä, vuoroin sivelee lakkiaan, päästäkseen varmuuteen siitä ettei tämä ole vain unennäköä.
VIII
Aalto solisee heikosti kivikossa, tullen jostain, mistä tulleneekin, luikertelee sitte kivien välitse, ja loiskahtaa rantaan. Tulee toinen aalto, yhä toisia, loputtomiin. Ruovikko kahisee niitten tullessa, ja sitte ne nukahtavat rantasomerolle.
Aamuviriä se on, joka päivemmällä tyyntyy. Silmiään avaamatta tietää että taivas on pilvetön ja tuuli etelässä — aamun arka tuuli, jossa vielä on mukana unen raukeutta, heräävien kukkien tuoksua ja lintujen laulua. Pekka kuuntelee miten päivä paistaa. — Kuunnella auringonpaistetta — sehän kuulostaa ylen runolliselta, mutta kyllä sellainen toimitus kuitenkin on mahdollista. Korvillaan näkee paljon tällaisena heinäkuisena aamuhetkenä. Tietää senkin edeltäkäsin että silmänsä avatessaan näkee edessään auringon kuvajaiset seinähirsillä, vaakasuorina viivoina, niinkuin ne vastapäisen seinän hirsien lomitse siivilöityvät. — Siinähän ne ovat, aivan kuin ennen. Siunattu keskikesä!
Pekka heittää viltin päältään ja pistäytyy järvessä aamu-uinnilla. Siinä haihtuu jäsenistä viimeinenkin raukeus. Hieno nälän tunto herää sen tilalle kautta koko ruumiin, juuri sellainen tunto, jonka vallassa on mieluista keittää kahvia. Pekka tietysti keittää kahvia, ripustaen pannun arinakivien päälle kepin nenään, tulta hoidellessa sitte vain hyvillämielin katsellen sauhun tupruilua ja verratonta asumustaan tuossa.
Mistäpä parempi kesähuvila joutilaalle miehelle! Harmaja jäkälöitynyt heinälato on Pekan kadehdittava kesälinna. Nauroivathan ne talossa aluksi sellaista asumisen mallia; mutta pilkoillaan toki vuokrasivat ladon. — Nyt ei liene enään ketään järjellistä ihmistä, joka ei mielellään vaihtaisi elämänsä laatua Pekan kanssa.
Ei ole huolta mistään. Joutilas aatos saa kynältään kuppelehtia missä haluaa, aivot saavat levätä ja ruumis koota voimia. Ihminen on hänkin joltain osaltaan kasvin kaltainen, joka imee elämää ilmasta ja maasta. Mutta kasvi, se vain ujosti kasvaa ja kukkii. Ihmisen veri kesän auringossa punertuu väkeväksi viiniksi, joka paisuttaa suonia ja pyrkii tekoon.
Pekka juo kahvinsa emaljituopista, ja leikkaa puukollaan paksun viipaleen ruisleivän kyljestä. Mielinmäärin on hän kuljeksinut vierailla mailla, katsellut suuria kaupungeita ja syönyt ranskanpullaa. Siksipä nyt ruisleipä on hänen kielensä herkku, ja lahdeke kotimaan sinisen järven rannalla hänen mieluinen maailmansa.
— Kyllä se isä silti oli viisas mies, ajattelee Pekka. — Ottipa ja antoi poikapahalleen elämän toiseen kertaan. Heh-heh. Vaikka en pääsekkään tästä kirotusta suomalaisen suvun taipumuksesta, joka väkipakolla riepoittaa pohtimaan maailman asioita ja kaivelemaan itseään kaikellaisilla joutavanpäiväisillä resoneerauksilla — josta syystä olen ainaisessa "henkisessä krapulassa" — niin tuntuupa sittenkin kuin elämä katselisi minua lempeämmällä silmällä, tai minä elämää, mitenpäin tuon nyt haluaa ottaa. Pääasia on etten enään ole miestä huonompi, en missään suhteessa. "Ole oma itses, mies", sanoo Ibsen. Miksipä en olisi! Olenkos sitte kuka muu? Teen mitä ikinä haluan, maksan selvällä rahalla, ja niin olen maailman kanssa kuitti. Verraton keksintö tuo raha. Se on väärennetty passi, jonka kaikki tietävät vääräksi, mutta silti kaikki hyväksyvät.
— Kultainen kolikko, kunnioitanko sinua, himoanko sinua? Älä luule. Halveksinko sinua, vihaanko sinua? Älä luule sitäkään. Tavallaan minä melkein pidän sinusta. On hupaista laskea sinut, ympyriäisen muotosi mukaan, kierimään mihin haluat ja mihin sinua halutaan. Sitäkin mieluummin sen teen, kun olen sinussa haistavinani taipumuksen vetää isäntääsi nenästä. Luulenpa että senkin lantin päällä, jonka köyhälle ojennan, istuu piru ja nauraa. — Älä silti, ystäväni kolikko, moiti minua kiittämättömäksi. Aijon sinua vielä joskus kiittääkkin, mutta vasta senjälkeen kun olen sinusta päässyt erilleni. Älä kursaile; kyllä sinä hyvinkin siedät pienen vilpittömän kiitosmaininnan. Sillä se, joka on katsellut maailmaa sinun tomppelisi yläkerrosten akkunoista, on nähnyt hyvän ja pahan, ja saattaa, jos sikseen sattuu, tulla hyväksi ihmiseksi. — Teeppäs, kolikko, kerran huviksesi luettelo historian parhaimmista ja jalommista ihmisistä — luulisin että iloksesi havaitsisit suuren osan sukukuntaasi kerran asustaneen heidän tai heidän esi-isiensä kukkarossa.