Luuleeko Pekka nyt voivansa poistua? Luulee, mutta ei voi. Kivelle hän istuu niityn aidan suojaan ja panee kellonsa tasapäiselle kannolle eteensä. — Minutti — viisi minuuttia — neljännestunti. Se on pitkä aika, vaikkei siihen kulu enempää kuin kaksi piipunkopallista tupakkaa. — Vielä toinen neljännestunti, pitkä kuin nälkävuosi. Kun siis lopultakin puolituntinen on täysi, pistää Pekka kellon taskuunsa ja sanoo kylmällä äänellä:
"Se on kai sitte selvä se asia."
"Mikä asia", kysyy pirullisen viattomasti joku ääni Pekan sisällä.
Toinen ääni ihmettelee: "No, hyvänen aika, etkö sinä sitä arvaa.
Tietysti se asia, se, se tuolla noin." Kolmas ääni hyssyttää: "Hsst!
Olkaa hiljaa ettei Pekka kiivastu. Nämä ovat vakavia asioita, ja näissä
saatetaan tehdä mielettömyyksiä, kun kiivastutaan."
Mutta Pekka hymähtää niille äänillensä: Olkaa rauhassa. En minä huokaa enkä hosu, ihmettelen vain. Parempi kuitenkin jos olette hiljaa. Minä en tahdo nyt ajatella mitään. Maailmassa on paljon asioita, joita viisaan ei sovi ajatella, todeta vain että kas ihmettä kun tapahtuu tuollaistakin, jota en olisi ikinä ennen uskonut. Merkillistä.
— Mitä on rakkaus? Jaa-ah, mitä se on? Tuo poika pettää mansikkatyttöään, ja Jenny pettää minua. Kaksi pettäjää yhtyy yhteisessä petoksessa. Yhteisestä petoksesta saadaan täten kahden yhdessä pettäjän lisäksi kaksi yhdessä petettyä. Se on sekava vyyhti, jota ei saa selväksi muuten kuin sillä toimenpiteellä että myöskin molemmat petetyt toimittavat itselleen samallaisen yhtymyksen. Minä luulen että haen hetimiten sen mansikkatytön käsiini. Ja niin saadaan rakkauden yhtälö taasen tasapainoon. Kas näin:
a:b = c:d ad = bc
Keskimmäiset jäsenet ovat jo yhtyneet. Äärimmäiset, joutukaa!
Sanottu ja tehty. Ei, ei vielä silti enempää kuin sanottu ja lähdetty. Pekka lähtee veneelleen, huiskien kepillä ruohojen latvuksia poikki, hujauttaapa yksintein kuoliaaksi kaikki pienet itikatkin mitä tiellään tapaa. Vene vesille, ja matkaan. — Mutta minnekkäs sadekaapu on jäänyt? Helskutti! Se unohtui tietysti sinne kiven taakse, kujan suuhun. Puuttuu vain että jotkut sen sieltä löytävät — ehkäpä se uusi pariskunta vielä takaisin palatessaan osuu siihen kopiksi.
Kiireen vllkkaa lähtee Pekka painelemalh pelastaakseen vaatekappaleensa pilkkaajien käsistä. Tie on tyhjä. Kiven takaa näkyy jotain valkoista. Sieltä kuuluu nyyhkytyksiä. Pekka on jo hiipimäisiliään takaisin, kun kääntöäkin mielensä ja päättää ottaa takkinsa pois, aivan tyynesti vain, ja samalla olla hämmästyvinään j.n.e. Alutta hänen hämmästyksensä on todellinen, sillä kiven takana on Jenny yksin, suullaan Pekan kaapun päällä. Ei se kuule tulijan askelia, ei näe mitään, itkeä hyrryttää vain raukeasti, tuskin kuuluvasti. Sen vaatteet ovat rypistyneet ja tukassa heinänkorsia.
— Voi, voi sinua, tyttö-riepu, ajattelee Pekka. Kylläpäs olet sinäkin ollut pyykissä, kun tuollaisella veden paljoudella täytyy jälkiä viruttaa. Ja minun takkini päällä! Onkos tämä nyt enään järjellistä elämänjärjestystä? Ja mihin on kavaljeeri mennyt? Vai tämä Jennykö on mennyt, lähtenyt pois? Eli ovatko molemmat tavallaan lähteneet pois? Taivas sen ymmärtäköön. Tämä on kai nyt sitä rakkautta tämäkin. Siitähän sanotaan ettei sitä ymmärrä kukaan. Ei sitä näy voivan ratkaista ainakaan matemaattisen yhtälön avulla. Mitenkäs se mansikkatyttö sanoikaan? — "mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme". Niinpä taitaa olla. — Siis lepää rauhassa tyttö-räsy, ja huuhtele pyyhkisi. En minä ole sinun tuomarisi.