Ojan Reunalle Pekka istahtaa ja panee tupakaksi. Katselee siinä vain vuoroin haalean keltaista taivaanrantaa, vuoroin kenkäinsä kärkiä, tuumitellen että kun tämä maailma on näin avara ja kun se on täyteen ahdettu pientä jos isoakin eläjää, jotka kaikki luontonsa pakosta ovat rakkauden asialle alttiit, niin kyllä siitä sikiää pirinätä ja vikinätä jos minkälaista. Ja kun siihen rakkauden asiaan kuuluu tämäkin lihallinen puoli (mitä muuta siihen kuuluu?), niin, voi taivasten tekijät, mikä myllerrys siinä lopulta käy. Se totisesti huimaa päätä, kun ajattelee. On toki onni että luonto on tämän kaiken myllerryksen piilottanut häveliäisyyden verhon taakse, sillä jos se kaikki paistaisi yksien silmien nähtävänä, — huh-huh. Jos kaikkinäkevää on koskaan ollutkaan, niin kyllä se on jo moneen kertaan kerinnyt tulla hulluksi jo yksistään tätä lemmentuhinata katsellessa. Ja sitte vielä tuollaiset itkunvirutukset jälestäpäin! Voi-voi. Paljon siinä on tarvittu jos mitä, ennenkuin ihminen on lisääntynyt ja täyttänyt maan.

Tuumiskelija kopistaa piippunsa porot kengänkorkoon, napittaa takkinsa, ja aikoo juuri painua kotimatkalle tien yli metsään, tuumien: pitäköön raukka sen vaatekappaleen muistona minusta — kun:

"Pekka! ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä."

Sepä oli hirmuinen huuto, vaikka niin hiljainen. Se valittaa niin pitkäveteiseen ja tukahtuneesti että se pyyhkäisee kerralla pois Pekan surun-lystikkäät mietelmät, ja saa jäsenet vapisemaan. Kyllä runoilijat voivat hyvällä syyllä laulaa kuolevan joutsenen laulusta ja siipeen ammutun allin valituksesta, mutta ei se ole mitään sen rinnalla kun siipeen ammuttu ihminen valittaa. Sitä ei voi verrata mihinkään, ja olisi rikollista yrittääkkään sitä mihinkään verrata. Se on asia kaikista muista asioista erillään, vaikka sen voi lausua pienellä, vähäpätöisellä sanalla: tuska. Ja se kuuluu joka hetki tuhansista suista yli maapallon, katketen vasta viimeisen ihmisen mukana.

Pekka kuulee sen vain yhdestä suusta:

Pekka! Ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä.

Mutta se riittää saamaan hänet sellaisen kauhun valtaan että hän — vilkaistuaan taakseen ja nähtyään siellä Jennyn kalpeana kuin haamu, ja kädet ojolla — juoksee päätäpahkaa veneelleen, työntää sen vesille ja lähtee soutamaan voimainsa takaa.

— Olipas se huuto! sanoo hän kerran vielä, ja nyt ääneen. Helpotuksesta syvään hengähtäen kääntää hän veneen niemen ympäri, ohjaten sen kokan omaa valkamaansa kohti. Mitään tunnonvaivoja ei hänellä ole siitä ettei jäänyt — että siis jätti. Tietysti hän jätti. Sitte siitä vasta sekasotku olisi tullut, jos sinne olisi jäänyt vielä muka lohduttamaan. Senverran Pekkakin toki älyää ettei hänestä ole tässä asiassa lohduttajaksi. Siinä saa aika olla lääkärinä. Ellei se paranna, niin ei voi mitään. Kyllä täällä kohtalo ampaisee ihmistä jos toistakin siipiluihin, tai mätkäyttää tantereeseen niin että helinä käy, sydämien särkyessä kuin lasikorujen. Siksi kai toisia hyppii Imatraan, toiset ampuvat kuulan kalloonsa, toiset ryyppäävät lysoolia — lysoolia! — huh.

Ruovikko kahahtaa. Vene on rannassa. Vedettyään sen maihin Pekka juo yhdellä siemauksella iltamaidon, joka huolellisesti peitettynä odottaa häntä. Sitte hän etsii leipäpalan ja kuivaneen särjen hampaisiinsa, ripustaa kenkänsä kuivamaan, ja riisuutumatta kömpii vuoteelleen heinäkasalle. Viltin hän vetää huppuun päänsä yli. Siellä pimeässä hän purra jytistää leipäänsä ja särkeänsä.

Särjen pyrstöä vielä imeskellessään nukkuu Pekka, vaikka korvissa pakkaa yhä kuulumaan: ä-lä — jä-tä.