IX
"Herra Suojanen, puhelimeen!"
"Pyytäkää odottamaan muutama hetki."
Pekka on parhaillaan käyrällä viivottimella vetämässä hienoa tushiviivaa. Kas kun peijakkaat häiritsivät kesken, ja tuli viivaan pieni vika. Täytyy koettaa raaputtaa sitte kunhan kuivaa. — Vielä on toinenkin viiva vedettävä, kun sitä varten notkea viivotin on jo sujutettu ja pönkitetty paikalleen. Se ei saa liikahtaa hiuskarvankaan vertaa. Ei saa vavahtaa silmä eikä käsi. Nyt on hyvä piirtää, kun lakkaisivat ampumasta. Nyt tulee valmista. Äskeinen piirustus meni kokonaan pilalle. Koko talo tärähteli, ja suorasta viivasta tuli sarja harakanvarpaita.
Puhelimessa on Voutila, se klanipää juristi. Se kyselee mitä siellä taasen jyristellään. Juristi on hiukkasen arka, niinkuin monet muutkin ammattiveljensä. Se on turvallisesta esikaupungistaan tullut pistäytymään pääkylällä, ja heti soittaa: mitä siellä ammutaan. Pekan on tietysti oltava selvillä sellaisista asioista, kun kerran asuu aivan rantalinnoitusten kupeessa. — Voutilaa pitää nyt tyynnyttää ettei se mitään erikoista, sitä tavallista vain; koettelevat kanuunoitaan; ole huoletta; ei se mitään sotaa vielä, harjotusta vain. Sitte Voutila pääseekin jo varsinaiseen asiaansa, sanoo että hän Keräsen kanssa kahden istuu siellä ja siellä ja on ikävä ja kaivattaisi lisää seuraa j.n.e. Pekka havaitsee ihmeekseen oltavan jo lauvantai-illassa. Siispä hän lupaa tulla tunnin perästä.
Lauvantai jo! Niin menee aika. Kaikkeen tottuu, tähänkin sotaan, joka jäytää Europan ytimiä eikä tunnu koskaan loppuvan. Täällä pohjoisessa ollaan vain sen sodan äärimmäisillä liepeillä, melkeinpä ulkopuolella, odotetaan vain jotain tapahtuvaksi. Ollaan aikalailla kuumeessa. On alettu taasen toivoa jotain, josta kuiskaillaan. — Yksilö on aina jonkunverran itsekäs, mutta kansakunta yksinomaan vain itsekäs. Tästä taivaanrannalla loimuavasta tulipalosta alkaa sorrettu kansa toivoa jotain hyötyä itselleen: kirotkoot ja itkekööt ne siellä, joita liekit syövät; me täällä toivotaan että se palo kiihtyisi yhä, ainakin eräälle taholle. — Jos joku asiantuntija ottaisi tarkastaakseen ne sotakartat, joita jokaisen seinällä tapaa, niin saisi pian havaita että itäinen rintama on niissä jokaisessa merkitty koko joukon idemmäs kuin se todellisuudessa on. Useimmiten tämä ihme aikaansaadaan siten että sotasensuurin valvomista sanomalehtien kartoista otetaan rintaman yleinen kulkusuunta, ja tätä viivaa sitte, etenkin pohjoispäästään, siirretään muutamia penikulmia idemmäs. Siten koetetaan samalla sekä oikoa ryssien valeita että vähäsen jouduttaa tapahtumia. Ja vaikka saksalaiset jonkun kerran peräytyvätkin, jätetään rintamalinja entiselle paikalleen odottamaan sitä päivää, jolloin se kuitenkin pitää siirtää sinne takaisin, vieläpä tietysti eteenkinpäin. — Sillätavalla, oman intohimonsa voimalla, rakentaa Suomen kansa sen rintamalinjan länsipuolelle sotilaallisen mahdin, joka pystyy uhmaamaan vaikka koko maailmaa. Ja sillätavalla saa alkunsa liike, joka vetää nuoria miehiä Saksaan sotaoppiin. Vaikka Saksa tänä päivänä sortuisi, pysyisi Suomen kansan mielessä rintama vielä kymmenen vuotta siellä, missä se itäisimpänään (+ pari penikulmaa!) oli ollut; vasta sen vuosikymmenen perästä havattaisi huokaamaan; siellä asti me jo oltiin.
— Me! hymähtää Pekka, puistaen päätään sotakartalleen, joka on tietysti siinä seinällä, niinkuin muillakin, ja ulkonäöltään sentapaisena kuin muillakin. Eritoten Pietaria kohti pyrkii se kasvattamaan pitkää pohjukkaa niinkuin kirveen terää, jonka pitäisi lyödä sinne päin. — Turhuus ja hengen vaiva, huokaisee Pekka. (Hän on käynyt Preussissa, eikä erityisesti rakasta sitä kansaa.) Ja kartan hän repäisee irti seinästä, rutistaen sen palloksi ja paiskaten paperikoriin. — Parempi tehdä työtä kuin kuvitella joutavia.
* * * * *
Konepiirustuksista on tullut Pekan intohimo. Hän tekee niitä enemmän kuin oppikurssia varten olisi tarpeenkaan. Ne huvittavat häntä. Niissä on jo sinänsä olevinaan jotain vapaan insinöörin ammatin esimakua. Mutta onpa niissä muutakin. Niistä pilkistää jotain salaperäistä, joka kiihottaa Pekan tutkijaviettiä. Ja niistä aukeaa huimaavia näköaloja materian uinuvaan maailmaan.
Kun pitkien laskutoimitusten jälkeen saa lisätä paperille muutamiakaan ohuita viivoja, on se miltei jännittävää. Ja lopulta, kun pienikin piirros alkaa näinikään valmistua, tuskilla huolitellen viimeisteltynä, ja kun tarpeettomat apuviivat saa pyyhkiä pois, on ilo katsella työn tuloksen tarkoituksenmukaisuutta, nimittäin tarkoituksenmukaisuutta siinä merkityksessä että se palvelee vain materian omia lakeja. Joku käytännön sanelema tarkotus on sivuasia, päämäärä on aina sivuasia, tekijän kiihotin vain. Asian ydin on siinä että tarjollaoleva aines tulee omien lakiensa mukaan käytetyksi johonkin satunnaiseen tarkotukseen, yhdentekevä mihin. Materian ja tekijän on oltava yhtä; silloin on kone täydellinen. Kone on ainoa täydellinen olento ja ainoa todellinen luomistyö, sillä ainoastaan siinä on materia käytetty ehdottomasti oikein, matemaattisesti oikein.