Matematiikka ja ihminen kilpailevat näennäisesti aineen herruudesta. Mutta matematiikka on materiaa itseään; ne molemmat yhdessä määräävät taivaankappaleittenkin kohtalot. Ihminen sensijaan luulee olevansa jotain aivan erikoista, luulee kykenevänsä antamaan aineelle sielun, luulee voivansa antaa sille tarkotusta ja sisältöä. (Tuolta kanuunanlaukauksista kuullaan mitä se sisältö on!) Ihminen on kerskuri, joka peilailee itseään joutavanpäiväisissä "keksinnöissään", rakentaapa itselleen jumalankin omien piirteittensä mukaan, kääntää sitte asian viekkaasti toisinpäin, ja ihastelee: katso, jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen. — Tuntuupa kuin materia olisi tämän kahdella jalalla kävelevän hitusensa muodossa tahtonut kehitellä näkyviin oikein lopullisen epäluoman, selvänä esimerkkinä siitä ettei kannata olla tajuillaan, ei kiintyä mihinkään, ei vihata eikä rakastaa mitään, vaan on sittenkin parasta uinua tajuttomana, rakennellen vain mineraalien kristalleja, jääkiteitä, meriä ja pilviä, rakennellen niitä ja taasen hajottaen.

Tällainen materian omien lakien esiinkutsuja on Pekka olevinaan, leikkiessään konepiirustuksillaan. Pieninkin koneen osa on hänestä siten tarkoituksenmukainen, jumalallinen, kaunis. — Niin vähäiseksi on hiutunut hänen uskonsa ihmisiin että hän mieluummin seurustelee hiljaisten, tajuttomain koneitten parissa. Ei hän muista, tai ei tahdo muistaa, niitten melua ja käryä. Hän vain seurustelee niitten kanssa työhuoneessaan, piirtelee niitä, ehkäpä hiukkasen niitä rakastaakin. — Hänen arvostelukykynsä on alkanut herätä, ja se vääntää kaiken muun hänen silmissään kelvottomaksi. Maailma irvistää hänelle, niin että hän miltei inhoaa sitä. Hänessä kuohuu polttava elämänjano, joka kuitenkin piinaa häntä, sillä ei hän voi tarttua mihinkään. Kaikki pettää. Ei mikään ole niin eheää ja varmaa että se kestäisi hänen silmissään. Kaikki on puolinaista, vinoa, väljähtynyttä, älytöntä. Hän aavistaa että hänen arvostelunsa on liian matemaattista ja armotonta, mutta ei hän ole saanut muuta koulutusta kuin matemaattisen, ja se myrkyttää hänen uskonsa kaikkeen muuhun, paitsi siihen, mikä on ehdottomasti matemaattista: kone. — Viisaimmatkin ihmiset ovat Pekasta verrattavissa lapsiin, jotka ovat kakkineet pöksyihinsä ja koettavat sitä salata, vaikka jokainen, jolla nenä on, kyllä hoksaa tapahtuman. Lähimmäisistään on Pekalla ainoastaan se ilo että ne ovat tyyppejä, mikä vino sinneppäin mikä tänneppäin, mutta kaikki ylipäätään idiootteja.

Onneksi on Pekalla työtä, johon saattaa itsensä kaivaa. Onpa hänellä sellaisiakin suunnitelmia, joista ei kukaan tiedä mitään. — Alkuaan vain aikansa kuluksi on hän ruvennut mietiskelemään pyörivää höyrykattilaa, jota jokuset keksijät ovat jo yrittäneet toteuttaa, mutta onnistumatta. Pekka tuumii, kiintyy asiaan. Hänen lähtökohtansa on se että tuo kattila on aluksi rakennettava mielikuvituksessa sellaiseksi että se sopii kaikkiin käytännön vaatimuksiin, yhtähyvin esim. laivoihin kuin kiinteälle maaperälle. Vasta saatuaan tämän mielikuvan hahmoilleen on hän ryhtynyt sen toteuttamista pohtimaan. Siten on aineella oma vapautensa, ja se saa näyttää mahtinsa täydellisenä, tarkoituksenmukaisena. Ja siten on Pekka ihmeekseen havainnut tultavan myöskin kaikkein suurimpaan käytännölliseen tehokkuuteen. Tämä uusi kone, joka ei ole mikään kehittelyn tulos vanhoista, vaan kokonaan uusi, on vain itseään varten tehty, se on täydellinen. Pekan keksinnön pääajatus on kaksi vastakkain pyörivää sylinteriä. Pieniä luonnoksia on jo piirretty — nehän ovatkin helppoja asioita. Vaikeudet tulevat vasta yksityiskohdissa, joista kaikki tulee olemaan uutta, uuden kokonaisuuden vaatimuksista johtuvaa.

* * * * *

Tällaiset askartelut ylläpitävät Pekan elämänhalua yhäti, vaikka ihmisinho on jo ottanut asuinsijansa häneen, ja vaikka isänperintö on jo aikoja tuhlattu. Pekka juopottelee kyllä, mutta se vain tyynnyttää ylen ärtynyttä mieltä, ja hän tekee velkaa kyllä ja tuhlaa, mutta se vain virkistää. Pekka voi yhä hengittää. Ei ole pahaa hätää.

Heittäen kiitollisen silmäyksen piirustuskääröihinsä Pekka kiskoo komeat turkkinsa selkäänsä ja astelee kadulle. Siellä tietysti on pilkkopimeää — urhoollisen Venäjän sotajohdon määräyksestä. Pekka hyräilee:

Ja Jussi se sanoi Jaskalle;' Lyö ryssää puukolla; ei ryssän ole väliä, ei sill' oo sielua.

— Hm. Kunpa ei olisikaan sen kummempaa sotivehjettä kuin puukko. Se teknillinen välikappale taitaisi olla oikeassa suhteessa tämän "luomisen kruunun" kehitysasteeseen. Saisivatpa sillä vehkeellä kaiken lisäksi puhkoa toisiaan vielä niin lyhyeltä välimatkalta että näkisivät montako pisaraa tirisee esille "sielua" niin toisesta kuin toisestakin.

Ei tahdo Pekka löytää itseään niistä tyhjyydentunnon allikoista, jotka kaikesta huolimatta läikyttelevät hänen sisällään mataloita vesiänsä. Hän toivoisi että siellä olisi valtameri, joka paiskelisi laineitaan rajummasti, että siellä kävisi tuuli, joka pelmuuttaisi tunkan välinpitämättömyyden hiiteen, mutta mitään sellaista ei näy ei kuulu. — Siunattuna paikkana kajastaa hänen mielessään kapakka. Sinne päästyään hän jo ovessa nauttii sisältä kuuluvasta porinasta, kilinästä ja sikaarintuoksusta. Siellä on valoa ja humaltuneita ihmisiä, jotka suurella äänellä solkkaavat toisilleen typeryyksiä, mutta ovat siinä onnellisessa tilassa että pitävät niitä viisauksina. Ne, jotka turtuakseen juovat, meluavat tietysti eniten. Ne, jotka iloitakseen juovat, tulevat alakuloisiksi. Molempia on ikävä nähdä, ellei itsekkin ole humalassa. Pekka päättää vartavasten humaltua, mutta pysytellä hiljaa, välittämättä edes Voutilan pistopuheista, jotka ajanpitkään voivat inhottaa. Pekkaahan inhottaa nykyisin kaikki.

Turvallisessa sopessa istuskelevat siellä punapää-Keränen ja klanipää-Voutila, molemmilla lasit nenänsä alla. Pekkaa he tervehtivät tyytyväisellä mörinällä, joka tarkottaa tervetuloa istu alas mitenkäs jaksat mitä kuuluu meillä on ikävä me aijotaan ryypätä kai sinäkin ryyppäät y.m. y.m., tarkottaa ylipäätään kaikkea, etupäässä kuitenkin sitä ettei tässä olla puhetuulella ja että ellet aijo ryypätä rajusti niin painu helvettiin. Ja etupäässä se on punapää, joka mörinälle tämän sävyn antaa. Klanipää tervehtää kerrassaan että: hep! Se soinnahtaa melkeinpä iloiselta ja puhelunhaluiselta. — Sama mielialan ero näkyy siitäkin että toverukset ylläpitävät eriseuraisuutta juomatavaroissaan. Klanipäällä on edessään vain madeiraa, mutta punapäällä puolipullo jäihin upotettua tulista munkkia.