"En tiedä mitä kaikki merkinneekään, mutta se on varmaa etteivät nuo kivet saaneet meihin kajota. Se oli niiltä kielletty."
Lahja on fatalisti, niinkuin isänsäkkin. Mutta Pekka on uumoilevinansa hänen sanoissaan lisäksi hitusen leikin häivää.
"Miksei saaneet?"
"Koeta arvata."
Pekka miettii päänsä ympäri, vilkaisten kulmainsa alta vuoroin kenkäinsä kärkiin, vuoroin tyttöön. Lahja kääntää päänsä pois ja puree huultaan. Lopulta Pekka tokaisee:
"No vaikkapa siksi kun ei me sitä ennen keritty edes kunnolla suudellakkaan."
Lahja nauraa heleästi:
"En hyväksy vastausta, mutteihan sitä saata vääräksikkään todistaa."
No, on selvää mitä siitä seuraa. Tietysti se, mitä ei oltu keritty. — Mutta Lahja puskee pian päänsä Pekan olalle, eikä erkane siltä millään, nauraa vain — tai itkee, kumpaa tehneekään — vikisee, piiskuttaa kuin linnunpoika. Sitte hän vaikenee, ja hänen ruumiinsa paino lepää Pekan käsivarsilla.
Pekka havaitsee vihdoinkin kerran pitävänsä sylissään naista. Hän aavistaa tämän juhannuksen tuovan tullessaan suuren ihmeen, ja hänen aivoissaan alkaa pitkästä aikaa liikehtiä kirkkaita, lämpöisiä ajatuksia. Hän tietää olevansa omistaja, saaneensa lahjan sekä pienellä että suurella alkukirjaimella kirjotettuna. Se tieto leviää käsivarsien kannattamasta painosta niin varmana hänen tajuunsa ettei mitään anastamisen himoa herää hänessä. Kuinka se, joka omistaa kaiken, voisi haluta jotain anastaa!