Tietämättään he nojautuvat toisiinsa, ja heidän huulensa koskettavat keveästi toisiaan. Heidän ruumiinsa vapisevat vastakkain, sillä he aavistavat jotain tapahtuvaksi.
Pekka alkaa tajuta jotain ja muistaa jotain.
"Lahja, tässä on kivilouhos, ja aurinko on noussut."
"Niin", sanoo Lahja, kuin unissaan.
On mahdotonta tietää olisivatko he lähteneet pois vai jääneet paikalleen odottamaan mitä tulemaan piti, sillä samassa jo räjähtää kallionseinä heidän yläpuolellaan, ja maa hypähtää jalkojen alla. Kivenlohkareita lentää heidän päittensä yli. Toisia vyöryy ryskyen alas rinnettä. — Uusi jymäys sivumpana, ja sama meteli. Räiskeen keskeltä kuuluu ilmasta yhtämittainen lentävien kivensirujen helinä kuin satoja lasiruutuja yhtaikaa särkyisi. Heidän ylleenkin pirahtaa suihku pientä kivensirua lohkareesta, joka sivultapäin viuhahtaen on iskeytynyt mäsäksi isoon kiveen heidän yläpuolellaan. Pekka huomaa että he ovat turvassa, sillä Lahjan selkänojana ollut suuri kivenjärkäle suojaa heitä. Sen kahdenpuolen pauhaa kivivyöry rantaan, ja toiset sinkoavat ylitse, sataen järveen jotta se näyttää kiehuvan. — Äkkiä näkyy kauvempana äkkijyrkkä kallioseinä aukeavan kuin veitsellä leikaten, ja raosta pölähtää ilmoille kivisuihkuja — sitte vasta ehtii räjähdyksen ääni kumeana jylinänä kuulijain korviin. Koko kallioseinän pituudelta vierähtää siellä suorakulmaisesti lohkoutuneita paasia rantakaltaalle. Siellä on uusi louhos, johon ukko näkyy asettaneen suurimmat dynamiittipanoksensa. Nämä paukut tässä, lähempänä, vanhassa louhoksessa, olivat kaiketi vain alkusoittoa.
Lahja ja Pekka ovat seisseet paikallaan, tuskin huomaten tätä hieman tavallisuudesta poikkeavaa kihlajaisnäytelmää. Sehän tuntuu aivan asiaankuuluvalta ja mielialaan sopivalta, melkeinpä helpottavalta. Se ikäänkuin laukaisee heidän sisäisen jännityksensä, niin että he tulevat muutamassa hetkessä levollisiksi ja iloisiksi. Veri nousee Lahjan poskille — hän jo hymyää.
"Nytkö se jo loppui?" ihmettelee tyttö vain, kun pitkään aikaan ei enään kuulu mitään.
Äänettömyys tuntuu tosiaan niin oudolta ettei Pekkakaan sitä enään tahdo käsittää. On aivan pakko tehdä se, minkä Pekka nyt tekee.
"Nyt se vasta alkaa", sanoo hän riistäen Lahjan syliinsä ja rutistaen niin että he molemmat ovat vähällä tukehtua.
Lahjan poskesta tihkuu veripisara. Siihen on iskeytynyt pieni terävä kivensiru. Pekka vetää sen hampaillaan irti ihosta, ja imee halukkaasti haavasta noruvan veren. Muuta vahinkoa heille ei ole sattunut, eikä Pekka tätäkään oikeastaan vahingoksi myönnä. Se taasen ei tee mitään jos Pekan käsivartta hieman säilii — siihen lienee joku paukku sattunut. Kaikki on omiaan vain osottamaan että onni on heillä ollut mukana. Ympärillä kävi myllerrys, mutta heidän paikkansa on koskematon. Sitä suurta paatta vastaan, joka heitä vyöryltä suojasi, on keräytynyt kokonainen valli kaikensuuruista kiveä. Siksipä Pekka, ympärilleen katsoessaan, ei voi olla ennustamatta: "Jos ylipäätään ennukset ja tunnusmerkit jotain merkinnevät, niin tämä onni ei liene mikään paha merkki."