Tyttö istui kreivinsä sylissä, moni muistui mielehen. Yö joutui, ja päivä oli laskenut; hän nukkui kreivin vierehen. — — —
— Mutta tämähän on ruokotonta! Eikö sillä tytöllä ole vähääkään häpyä? Sehän kuuluttaa kuin uhalla julki verestävän tuoretta tapahtumaa, jonka, jos minkää, pitäisi piiloutua luonnollisen ujouden verhoon. Tuo kuulostaa riemukkaalta kuin voittolaulu. Käsittämätöntä! — hm, Irjakin on käsittelyn kautta tullut käsittämättömäksi. Tuo helsinkiläisdaami ei vielä ikinään ole ollut vilpitön ei muille eikä itselleen. Mistä tulee nyt tämä äkkipuuska, joka hipoo julkeutta? Minusta? Minä olen tahtonut saada hänet suoraksi ja vilpittömäksi, naiseksi, joka osaisi edes antautua. Se on tapahtunut. Minä sain hänet sellaisena. Ei, sain hänet sellaiseksi. Siinä on pieni ero asiassa. Minä olen antanut hänen nauttia siitä, mikä hänessä itsessään on parasta, vieläpä maksanut hänelle tästä antamisestani ruhtinaallisen hinnan: oman itseni hinnan. Kakki sielunvoimani sain panna peliin, saadakseni hänet ihmiseksi. Hän on imenyt minun vereni kuiviin ja perinyt itselleen kaksinkertaisen voiton. Totisesti hänellä on syy riemuita.
— Minkälainen hän oli ennen? Viettelijätär tietysti alusta asti. Hän ajoi vastaani kuin loistovaljakolla, mutta siinä oli kuormana vain kurjaa, kaikkialta (eikä vähin romaaneista) kokoonhaalittua lemmenrihkamaa, näivettynyt älypaha hevosena aisoissa, ja hiottu baalikokemus ohjaksissa. Sellainen surkeuden perikuva, joka ajaa ympäriinsä, etsien vaistomaisen hädän pakottamana jotakuta hullua, joka itsensä hinnalla hänet vapahtaisi. — Annoin pettää itseni, ja sen hän pian kuulutti julki.
— Olenko itsekäs ja kiittämätön? En totisesti, sillä en tiedä mistä minun pitäisi kiittää. Hän sai, hän otti, ja heti hän alkoi nauraa lämpimästä ilosta; nyt hän lauloi. — Minä annoin, ja olen tyhjä, niin tyhjä että tämä vaisu yö on täyteläisempi, niin kylmä että tämä viileyskin minua lämmittää. On tapahtunut suursiivous: minuuteni olen antanut pois kuin roskan, joka nyt heitetään tunkiolle. Mutta jotain kummaa on tullut tilalle. Tämä yö pauhaa kohisten sieluuni, minä olen sitä täysi. Tämä kaikkeus asuu minussa linnunlauluineen, yrtteineen, järvineen ja hehkuvine pilvineen, aurinkoaan vain odottaen ja keskikesän päivää. —
* * * * *
Siinä kummallisessa mielentilassaan, pyörtäessään muutaman kalliosärmän ympäri, ja etsiessään louhoksen kivien välistä sopivaa askelsijaa, kiintyy Pekan katse kahteen vaaleaan läikkään aivan jalkojensa edessä. Tutut kengät ne ovat ja tutut nilkat! Pekka tietää minkä olennon niitten yläpuolelta löytää, jos katseensa nostaa. — Eipä ole kiirettä katsoa — juuri näinhän täytyy ollakkin että hän, eräs hän on tänne johonkin lymynnyt. Lahja-tyttö, Liuskin äijän ihmeellinen tyttö, eli "Tupla-ällä", niinkuin ukko itsekkin ylpeänä sanoo. Lahja Liuski — nimi ei maistu hyvältä ei kielellä eikä korvassa. Mutta sen nimen omistajattaressa asuu sellaisia voimia, jotka voivat tartuttaa miehen kuumetilaan, ja Pekan eritoten. Lahjaa hän on koettanut paeta jos minkin Irjan syliin, mutta sillä seurauksella että yhä lujemmin on kietoutunut tähän kohtalonsa verkkoon, josta ei näy pääsevän pois ei pyristelyllä eikä millään.
Jos ylipäätään mikään näkyväinen tai näkymätön asia, niin juuri tämä nainen on se "kohtalo", joka Pekkaa varten lienee varattu, sen on Pekka tiennyt jo ensikerran Lahjan nähdessään. Mutta ihminen on merkillinen kapine: etsii, etsii jotain "kohtaloa", ja kun se sitte äkkiarvaamatta ilmestyy eteen, niin jopa koettaa kuin henkensä edestä sitä paeta. — Sellaista eivät ehkä kaikki saa kokea, eivät ainakaan ne, jotka löytävät vain esim. "kultasen", "morsion", "kylkiluun" tai jotain muuta sentapaista. Mutta jos joku jo naisia arvostelemaan pystyvä mies on kokenut itse samantapaista tai voisi nähdä sen sekamelskan ja hädän, joka Pekan sisuksissa on viimeaikoina riehunut piiskaten hänet hakkailemaan jokaista naisenpuolta, joka tielle on sattunut, kunhan se vain ei ole ollut Lahja, niin eipä naurattaisi tämä asia. — Kuinkasta voisi vapaaksi syntynyt mies sulattaa mokomaa että mahtivoimat, joille ei voi mitään, kulettavat kuin teurasta narusta. Koettakaapas vaikka älytöntä luontokappaletta, köyryniskaista sonnia tai pientä vasikkaa, raahata johonkin vastoin sen omaa tahtoa — eikö se mylvi ja haraa vastaan kaikilla neljällään? Ja hauki rysässä — eikö se potki?
Kuinkasta ei siis Pekka potkisi ja harittaisi vastaan! Siten on ymmärrettävää myöskin ettei hän ollut "kohtalonsa" esineelle vielä koskaan osottanut sen kummempaa kiintymystä kuin muillekkaan hyvänpäivän tutuille — eikä liioin tämä hänelle. Pikemminkin he karttoivat toisiaan. Molemmilla heillä näytti olevan hyvin tuskallinen olo, jos tahtomattaan joutuivat kahden. No, ehkei se kahdenjoutuminen Pekan puolelta aina aivan tahtomattakaan ollut, mutta paha vain oli olo, ja helpotuksesta huokaisten he toisistaan aina erosivat. Kumpikaan eivät he enään olleet aivan lapsia. Senpätakia tällainen kohtalokas hulluus paistoi heitä sitä tulisemmalla liekillä. Hulluutta, sitä se oli, sen pystyi Pekka hulluudessaankin käsittämään, pystyipä käsittämään senkin että tämä asia olisi jo yksinomaan ruumiin terveyden kannalta sukkelasti ratkaistava puoleen tai toiseen: joko lähdettävä lipettiin toisille maankolkille tai — niin —. Mutta kun kerran on hullu, niin tekee kaikkea muuta paitsi ei kumpaakaan näistä kahdesta viisaasta teosta.
Nyt kuitenkin, tällä hetkellä, ei Pekkaa enään ole olemassa, ei hullua eikä viisasta. On vain tämä juhannusyö. Mitä välittäisi nyt yhdestä Pekasta ja hänen surkeuksistaan tai vapauksistaan. Pekka on sulautunut yhteen koko maailman kanssa, sellaiseksi vaikenevaksi odotukseksi, jonka ylitse auringon täytyy tuossa tuokiossa hulmahuttaa kultainen päivänsä. Sentakia ei Pekka noudata ensimmäistä mielijohdettaan, eikä Lahjan kengän nähdessään lähde lipettiin. Punaisena hehkuu kaikki hänen silmissään, ja jalat, joihin hän yhä jäykästi tuijottaa, paistavat kuin punajuovat purppuraisen pilven alla. Lahjan harmaja kävelypuku se on saanut sellaisen purppurahohdon että se on kuin leijuva pilvi aamutaivaalla. Sitä pitkin alkaa Pekan katse kiivetä ylös, viipyen kyllältään kaikissa tuon upean ruumiin muodoissa, jotka yhtäaikaa ovat olleet hänelle sekä ihastus että kauhistus. Lahja istuu kädet helmassaan, suureen kivenlohkareeseen nojaten, liikkumatonna kuin kuvapatsas. Pekan katse kiipeää uskollisesti yhä ylemmäs, eikä mikään mahti maailmassa voisi sitä estää kulussaan lipumasta pitkin aavistuksen pyhittämiä tienovia, povea, kaulaa, huulia. — Ihme! Lahjan kasvot ovat aivan valkeat — häpeästäkö? — suuttumuksestako? Ei. Tyttö on tyyni, vaikka valkea kuin hangen kylki, ja silmät katsovat avoimesti Pekkaa. Lahja kohoaa seisoalleen. He ovat yhtä pitkät, ja heidän silmänsä tulevat samalle tasakorkeudelle.
"Minä näen että aurinko on noussut. Sinun (Pekka aavistaa hämärästi sinuttelevansa, mutta se tuntuu hänestä luonnolliselta) silmistäsi näen että aurinko on tällä hetkellä noussut. Se katsoo niistä minuun ja se lämmittää minua."