Ukko tirkistelee heitä, rypistellen tuuheita kulmiaan, näyttäen hämmästyneeltä, ehkä epäluuloiseltakin. Mutta pian ukko vilkastuu. Käsillään viittoillen kehuskelee hän:
"No eikös sitte ole hyvä paukku! Hupi ja hyöty yksintein, sano kissa kun hiirtä kiusasi. Tällä paikalla tässä ei kyllä ole väliä; entistä rojua vain raivattiin pois tieltä. Mutta silmääppäs tuonneppäin. Näet kuinka sievästi kallio on sieltä lohkeillut. Siell' on kaikki valmista, ei muuta kuin suoraan lotjaan nostaa."
Pekka ei voi olla hymyilemättä. Hupi ja hyöty! — kyllä se ukko tietää mitä tekee. Ilmankos se onkin kivimiesten kanssa jo viikon päivät kulkenut salaperäisillä moottoriretkillä. Sillätavalla se faari hommailee ja huvittelee.
"Se oli juhlallinen tärskäys", vakuuttaa ukko yhä hyvillään.
Mutta Liuskipa lähteekin laskeutumaan heidän luokseen alas, näköjään vain tarkastellen louhostaan, vaan silti yhä läheten. Vieläpä osaa ukko ohimennen näppärällä sanakäänteellä toimittaa tarpeettomat katselijatkin pois kallion reunalta. Sitte hän ryhtyy aivan muina miehinään puhelemaan:
"Mitäs tuumit, Pekka, tämän paikan kivestä? Minun mielestäni tässä on koko maakunnan paras graniitti. Se lohkeilee mihin suuntaan ikinä haluttaa, ja se on niin tasarakeista ettei paremmasta apua." — Ukko on sivumennen poiminut Lahjan hatusta pari kivensirua ja hypistelee niitä: "Katsoppas, eikö ole hyvää kiveä? se on tasarakeista, sanon minä, oikein hienoa kiveä. Sille kyllä ei mitään voi että se pölisee kun sitä hakkaa tai ampuu." — Ukko pyyhkäisee Pekan tummansinisen takin hartioilta harmahtavaa tomua, katsellen sitte sormiaan: "Mutta kaikki hyvät kivilajit pölisevät näin. Ja eihän se asia oikeastaan meihin kuulukkaan, kun emme ole kivimiehiä. Sietäisi silti pysytellä himpunverran kauvempana, ettei satu vahinkoa, sanon minä. Ei pidä olla hullu, vaikk'on nuori. No, kai me on sitte tässä kylliksi katseltu. Lähdetäänpäs kahville."
Molemmat nuoret ovat seisseet jäykästi mykkinä tämän puheen aikana. Liuski osaa olla ihmeellisen hienotunteinen tyttärensä läsnäollessa, mutta sittenkin tuntee Pekka kuumien verien karkaavan poskipäilleen ja tietää olevansa niin nolo kuin ihminen ylipäätään voi olla. Lahja vain pystyy avoimesti sanomaan:
"Isä, minä olen ollut täällä, aivan tässä paikassa, ja herra Suojanen on tehnyt minulle seuraa."
"Sitä ei tarvitse vakuutella", tuumii Liuski. "Näkeehän sen muutenkin. Tahtoisin vain sanoa sinulle, tyttö, että vaikka Liuskeilla aina on onni kelkassaan, ja Tupla-ällällä tietysti tupla-onni, niin ei sitä onneansa silti pidä syyttä suotta kiusotella; se saattaa suuttua ja lentää tiehensä. Meikeinhän tämä on kuin onneaan koetellakseen hyppäisi Imatraan. Joo, hyppääväthän ne sinnekkin, mutta siihen täytyy olla himpunverran syytä. Syytä, niin, sanon minä, syytä." Ukko mutisee jotain itsekseen, luimauttaen kulmainsa alta tiukasti tyttäreensä. "Ja sinäkin, Pekka. Pitäisihän sinun tietää ettei sinulla ole onnea missään asiassa, niinkuin ei muillakaan epäilijöillä. Sinä —"
"Setä, minä lainasin onnea siltä, jolla on tuplaonni, ja minusta tuntuu etten tässä asiassa enään olekkaan epäilijä."