"Vai sillätavalla. Vai niin pitkällä sitä jo ollaan. Hm, mm. No, mitäs se minuun kuuluu. Mutta sen minä sanon etten oikein tykkää sinusta, Pekka. Ehket lienekkään kaikkein huonoimpia miehiä, mutta sen minä sanon että sinä olet huono insinööri, saakelin huono. Sinä olet vain sellainen, hm, runoilija."
Ja ukko tekee halveksivan liikkeen kädellään. "Runoilija" on pahin solvaus, mitä hän voi kenestäkään ihmisestä sanoa.
"Mutta enhän minä ole eläissäni tehnyt yhtään runoa", kokee Pekka puhua puolestaan. "Ellen silti liene koulupoikana tehnyt yhtä, vaikka sekin taisi tulla huono."
"Tietysti huono. Ja nyt ainakin olet tekemässä toista. Minä luulen että siitäkin tulee huono."
Hyvin hiljaiset ovat ukon viime sanat, ja hän puistaa hiukan päätään.
Mutta Lahja oikaisee vartalonsa suoraksi:
"Se on minun asiani, isä."
"Niin, mitäpäs se minulle kuuluu. Minä vain sanoin mitä ajattelen. Eikä siitä sen enempää. — Mennään nyt kahville."
Sellainen oli Pekan kosinta. Ja sen enempää ei siitä puhuttu.
Kahvit juodaan, mutta ilman pöytäpuheita, ja ilman isoa melua muutenkaan. Kukapa iloa pitäisi kun Liuski ei paljoa puhu ei pukahda, tupruttelee vain ainaista sikaariaan. Mutta kaikista hiljaisin on Pekka. Ihmettelee Pekka tätä nopeaa asiain päätöstä, ja Lahjaa aatelien miltei pelottaa häntä. Kykenisikö koskaan vastaamaan sen tytön kokonaista tunnetta? Tässä on nyt edessä vaatimus: kaikki tai ei mitään! se vaatimus, jonka Pekka alunpitäen on vaistonnut ja sitä pelännyt. On tullut niin paljon mestaroitua toisten lemmen syvyyttä. Siksipä saattaa lyödä totiseksi, kun joutuu samassa asiassa luotaamaan itseäänkin. Nyt kysytään: pystytkö lahjan (sekä pienellä että isolla alkukirjaimella) ottamaan vastaan? Koetetaan! Ehkäpä Liuskin ukko saa vielä kerran tunnustaa erehtyneensä tästä "runosta".
"Mihinkäs se Lahja meni?", kysyy Liuski. "Pitäisi kai meidän jo oikaista muutamaksi tiimaksi makuutiloille, että jaksetaan lasketella kotia. Lahja hoi!"