Ei kuulu vastausta. Eikä Lahjaa näy ei kuulu, vaikka nuotion viime tuikku jo sammutetaan ja aletaan painua veneisiin. Liuski tuumii:
"Se on tyttö taasen kummallisella päällä. No, antaapa hänen kuleksia.
Kyllä routa porsaan kotia ajaa."
Liuski imeä lupsuttelee sikarinsa loppuun — Liuski polttaa aina sikarinsa puolen tuuman tumpuksi, vaikka kuin olisi parta vaarassa, — sylkäisee sitte tapansa mukaan sen tulipäähän ja heittää tumpun järveen. Vielä ukko ruiskauttaa toisen pitkän syljen veneen laidan yli ennenkuin kömpii muijansa perässä suuren moottorin kajuttaan. Sinne työntyvät lisäksi laiha konttoripäällikkö pyylevine rouvineen, ja Irja, joka heittää vielä ovesta salaisen lentosuukkosen Pekalle — eihän muilla vielä ole vihiäkään siitä keskustelusta, jota kolme henkeä louhoksessa keskenään piti. — Vielä yksi tila olisi kajutassa, mutta Pekka tietysti säästää sen Lahjalle, aikoen itse maata pohjateljolla, viltin ja palttoonsa turvissa. — Teknikko havaitsee parhaaksi houkutella kassa-Tildan pikkumoottoriin. Sinne he kääriytyvät huppuun vilttien, ja vankan pressun alle; potkiskelevat siellä kuin kissanpojat pussissa, ja nauraa hekottavat.
Entäs Pekka? Ei hänestä ole nukkujaksi. Tekisi mieli lähteä Lahjaa etsimään tuolta metsästä, jonne se painui melkein heti louhokselta tultua, vaikkei menoa muut huomanneet kuin Pekka. Tuonne se katosi oikealle, hiljalleen, taakseen katsomatta. Jonkun toisen tehden olisi sellainen meno ollut kehotus seuraamaan, mutta ei Lahjan tehden. Saakoon hän olla nyt rauhassa. — Kunhan ei vain taasen keksisi jotain mieletöntä, niinkuin louhokseen hiipiessään. Uhkapäin se sinne surman suuhun oli mennyt, se on varmaa. Ehkä sentakia kun Pekka silloin liehitteli Irjaa? Mutta eihän nyt ole mitään sellaista syytä. Ei ole vaaraa. Voi rakas, jospa silti jo palaisit! — Rakas! Mitään sentapaisia sanoja ei ole vielä vaihdettu, eikä niitä näy tarvitsevankaan. Tämä on omituista.
Pekka jättää vilttikäärön veneen penkille, vetää palttoon hartioilleen, ja ryhtyy pasteerailemaan edestakaisin rantakalliolla. Kävelee, kävelee, sydän rinnassa paukuttaen. Katsoo vähäväliä kelloaan. — Ei, mutta eihän tämä käy laatuun tämmöinen vahtaus. Tähän se nyt Lahja muka lentäisi, kun keksii minun yksinään pasteerailevan veneitten vierellä kuin hyvänkin passipoliisin.
Sukkelasti vetäytyy Pekka vasemmalle, louhokseen päin, mukavaan kallionkoloon. Siinä jatkaa kyttäystään, mutta havaitsee senkin hassuksi, melkeinpä kuin luvattomaksi. Ja niin heittäytyy Pekka kolon sammaleiselle pohjalle pitkäkseen. Siinä sopii katsella puitten latvoja, jotka heräävässä aamutuulessa värähtelevät, huojahtelevat. Niinhän sitä meitäkin heilutetaan. Emme ole sen kummempia kuin puut tuulessa. Miksipä ei ottaisi päiviä niinkuin ne annetaan, surematta vaikka vihuri joskus raastaisi, vaikka latvan taittaisi tai puskisi kerrassaan nurinniskoin, niinkuin on käynyt tuon, jonka juuret nyt harottavat taivaan kupua kohti. Niin sitä mennään, mutta lie silti kesänsä ollut kullakin. — Pekka uppoutuu muistelemaan oman elämänsä juoksua — onkohan siellä kesän päivä paistanut? Sitä ja sitä, se ja se — Signe. Eipä niistä ole muistelemista. Hulluinta oli se "ystävyys" Signen kanssa. Hyvä tyttö se oli, vaikka nyt vasta alkaa tajuta ettei se koskaan ollut vielä rakastanut. Pikkuinen ruusunnuppu, joka haaveili vielä terälehtiensä suojassa. Sellaiset nuput aukeavat lopulta huonoimpien mehiläisten saaliiksi. Nyt kai olisin jo kyllin huono, nyt olisi eri vikinä. — Hyi saakeli, Pekka, mitä tuumitkaan! Kyllä olet jo rappiolla, kun Lahjaa odotellessa haudot mokomia. Nöyrempänä onnea kohti, muuten jää kesäsi tulematta, tai sen yli sylkäisee halla kirpelöiviä jäitään.
Niin vihainen on Pekka itselleen että hän menee rantaan, kuin ennen pikkupoikana huuhtoakseen kasvonsa ja suunsa likaisista ajatuksista. Vasta sen tehtyään hän ilkeää silmätä aamuun ympärillään. Koko metsä raikuu lukemattomien pikkusiivekkäitten liverrystä. Veneet keinuvat lievässä aallokossa, joka niemen takaa tullen yltää lipisemään niitten kylkiin.
Mitäs siellä isossa moottorissa? Tottavieköön, Lahja nukkuu jo siellä. Hattunsa on hän riisunut penkille, ja makaa nyt pohjateljolla, Pekan viltti ympärillään. Onkohan tämä Lahjan ensimmäinen nöyryytys? Ehkä tyttö luulee että häntä on rangaistu poissaolostaan ja jätetty vain viltti ulos hänen varalleen. Ei toki sellaista tehdä niin kauvan kun Pekan pää pystyssä keikkuu. Pekka tulee hellämieliseksi, ja mahdoton on hänen vastustaa verensä vetoa. Varovasti hän hiipii veneeseen, ja laskeutuu paljaalle teljolle pitkälleen. Lahjan viereen. Nukkuessaan tämä silloin tällöin vääntelehtii ja ynisee niinkuin kivussa. Pekka ei uskalla häiritä. Lopulta Lahja käännähtää häneen päin. Pekan on juhlallinen olo kuin olisi hän nyt jokin kunniavahti kahden ihmisen rakkauden ovella. Himo ja kunniantunto sotivat hänessä, mutta hän ei liikuta jäsentäkään. Ei sovi koskea nukkuvaan. Lahjan kasvoja hän tarkastaa. Nehän eivät olekkaan niin yliluonnollisen kauniit kuin ennen näyttivät olevan, etenkin äskettäin auringonnousussa. Silloin täytyi Lahjan tietää että tuossa tuokiossa jyrähtää, mutta eipä ääntä päästänyt. Sellaiselle käsittämättömälle teolle — tai tekemättömyydelle — ei miesten kielenkäytössä ole sanoja. Joku nainen sen kukaties osaisi jotenkuten tulkita.
— Niin, nuo kasvot — eivät ne silti lähimainkaan kuulu jumalattarelle. Niitä voisi kyllä parannella, etenkin otsaa, joka on liian kapea, ja leukaa, joka on liian tukeva. Entä nuo paksuhkot piirteet suun ja nenän tienoilla? Eivät ne todista erittäin herkkää älyelämää. Mutta onko näin vain nukkuessa? Nytkin toki väreilee Lahjan kasvoissa ihmeellinen hohde, joka tulee sisältä, täyteläisestä ja rohkeasta sydämestä. Onko se huonompaa kuin äly? Tiettävästi ei. — Ja huulet, ne ovat nyt eritoten niin vetävän punaiset että Pekkaa huimaa.
Sillätavoin Pekka tekee salaisia fysionomisia tutkimuksiaan, ja jokainen uusi piirre, jonka voi tulkita rumuuteen vivahtavaksi, saa tutkijan yhä onnellisemmaksi. Tuleehan Lahja siten ikäänkuin häntä lähemmäs, laskeutuu alas ylettömän ihailun jalustalta, ja tulee tasavertaiseksi. Ihminen se toki Lahjakin vain on, ja hänen suunsa on tehty niin sopivaksi suudeltavaksi. Näin yölle hän kuuluu, yölle ja unelle. Hänen kanssaan on nukuttava. Sen on Pekka jo ennen kyllä vaistonnut, mutta nyt hän sen tietää.