Ja pian on sen saava tietää Lahjakin, joka parahiksi on herännyt ja tuntenut vierelläänolijan. Siten on Pekka vapautettu vahdinpidostaan. Kiihkeästi hän syleilee Lahjaa, ja tämä siirtää kätensä hänen kaulalleen. He huokuvat sylikkäin, heidän hengityksensä sekottuvat toisiinsa. Pekka riisuu palttoonsa ja sukeltautuu viltin alle yhteiseen lämpöön. Lahjan iho on polttavan kuuma ja tuoksuu mantelimaidolle, ei parfyymeille. Rinta huokuu syvään ja tyynesti. Se on puhtaus, se on rauhallinen omatunto! Lahja on ensikertaa näin, eikä häpeä, vaikka toiset nukkuvat melkein käden ylettyvillä, ohuen ovilaudan takana. Ja Pekka on varma siitä etteivät he kumpikaan säikkyisi, vaikka ovi milloin tahansa aukenisi. He nukahtavat, yhä toisiaan syleillen, pienten laineitten pakistessa veneen kylkiin iloisia tarinoitaan rakkaudesta ja rauhallisesta omastatunnosta.
XIII
Ilmatieteilijät puhuvat joskus sellaisestakin luonnonilmiöstä kuin lämpöaallosta. Se on salaperäinen asia, jonka syistä tavallinen ihminen ei mitään tiedä, vaikka tuntee kyllä sen läsnäolon. Se saa talvellakin räystäät lirittämään yötä päivää, ja lauhkeampina vuodenaikoina se voi ylläpitää ytimiä hautovaa, vaihtumatonta lämpötilaa viikkokausien ajan. Inhimillisessä ajanlaskussa se on vain lyhyt vaihe hiuduttavaa onnentuntoa, mutta joittenkin pienempien elimellisten olentojen kannalta se voi olla ylen mahtava tekijä yksilön, vieläpä sukupolvien elämänjuoksussa. Ellei ihminen olisi se mikä on, vaan esim. joku pikkuinen koppiainen, niin jonakin päivänä ehkä havaitsisi olevansa sellaisen lämpöaallon piirissä, tietämättä tulisiko sillä olemaan mitään muuta loppua paitsi itse koppiaisen kuolema, joka sekin tietysti kerran tapahtuu.
Joku sentapainen lämpöaalto on hulvahtanut Pekankin elämän ylle. Pekka kutsuu sitä kesäksi, vaikkei tiedä, eikä halua tietää, onko se oleva lyhyt vai pitkä. Se vain on varmaa että Lahjan keralla se tuli, silloin juhannusyönä, ja että se on viipynyt luona yhtä uskollisena ja yhtä kirkkaan helteisenä kuin Lahja. Heidän kummankaan intohimossa ei ole ollut mitään karrelle polttavaa eikä myrskynä repivää. Mutta sitä varmemmin on se liittänyt heidät kuin keskeytymättömään syleilyyn. Ehdoton, tinkimätön on se rakkauden liitto, eivätkä mitkään ihmisten käyttämät mitat merkitse sille mitään. Se tuntuu itsessään luonnonvoimalta, jota ei voi mitata eikä hävittää. Sen kestävyys on niin kaikkien vaistojen yhteinen vakaumus että kaikellaisten koettelemusten ja mustasukkaisuuden tiimat ovat autuudesta runsaimmat, sillä tietäähän ilman muuta niitten olevan vain ohimeneviä hetkiä, joitten takana heidän yhteinen tunteensa ei hituistakaan muuta muotoaan. Eihän joku raekuuro tai vastatuuli voi muuttaa sitä tosiasiaa että on kesä! Kun tulee sellainen hetki, jolloin jotkut saattaisivat tiuskia toisilleen ja valittaa että tällaistako se meidän rakkautemme pohjaltaan olikin, ottavat he vain toisiaan kädestä ja hymyilevät: katso, kunhan tämäkin myllerrys menee ohi, niin näemme kyllä taasen kirkkaasti sen, mitä pohjimpana on ja joka ei muutu.
Sellainen on se lämpöaalto, jossa Pekka elää. Nyt vasta hän on huomannut koko pienen ikänsä olleensa melkolailla huikentelevainen ja saamaton mies. Ja mistä syystä? Senkötakia ettei elämällä ole ollut mitään tarkotusta ja sisältöä? — ei, sillä elämällä ei ylipäätään lienekkään mitään tarkotusta eikä sisältöä. Mutta sentakia yksinkertaisesti vain ettei ole ollut mitään mihin kiintyä. Ei ollut pistettä minkä ympärille kiteytyä. Ei edes äidin ja velipuolen turvaaminen tuonut mitään muutosta, pikemminkin pahensi vain ja hajotti Pekan elämästä kaiken sen vähän, mikä siinä ei jo alunpitäen hajalla ollut. Töllistään tehdasalueen laidalla he levittivät myrkyllistä katkeruutta kaikkialle, ja muutenkin heidän läheisyytensä toi kaiken menneen sirpaleet liian liki Pekkaa.
Mutta nyt on uusi elämä. Se ei ole mitään luulottelua eikä lapsekasta kiintymystä satuun. Se on sitä, jonka lähestyminen aluksi pelotti. Se itää siitä vakaumuksesta että nyt on kiinni, miehekkäästi kiinnijuurtunut elämän laajaan yhteyteen, niinkuin kaikki muutkin täyskasvuiset ihmiset. Siltä mahtaa tuntua kulkumiehestä, jonka sattuma on, aluksi miltei vastahakoisesti, kiinnittänyt omaan maapalaan, tuntua sillä hetkellä kun hän vihdoin ensikertaa painaa auransa terän omaan sarkaan. Sillä tunnolla työskentelee nyt Pekka, ja uljaalta tuntuu hänestä olla vastuussa kahdesta elämästä — kolmestakin. Vastuu ei ole enään taakka, eikä velvollisuus ole kahle. Ne ovat nyt mieluisia asioita, ne, niinkuin sanottu, yhdistävät ihmisen maahan ja maailmaan — ihminen kun kertakaikkiaan on yhteiskuntaeläin. Pekasta on tullut yritteliäs kansalainen. Tehdas kuuluu nyt hänelle. Eikä hän ole sitä ottanut vastaan ilmaiseksi, vaan ukko hiuskin kanssa on tehty selvä kauppakirja, ja Pekka on nimellään tunnustanut velkasitoumuksen siitä. Ukko puisteli kyllä päätään, mutta kohta on jo velka maksettu, ja hyvin kävisi asiat edelleenkin ellei tämä aika vallankumouksineen ja suurlakkoineen alkaisi livettää askelta. — No, olkoon sitte suurlakko, ja seisokoon tehdas. Vapauden irvikuvan näkemisen täytyy lopulta koitua maan vapauden sesam-sanaksi. — Ja pääasia on että Pekka on ollut tuomittu pakolliseen vapauteen jo kokonaisen viikon ajan.
Tyytyväisyydellä katsahtaa Pekka vielä tämän vapaaviikon aikana tekemäänsä työhön. Kotitonttu on Pekan hahmossa suursiivonnut koko asumuksen laesta lattiaan. Erikoisen huolenpidon — erään pikkuisen keksinnön lisäksi — ovat saaneet osakseen ompelukone ja keittiön hellan röörit, ne kun tuntuvat eniten konealaan kuuluvilta. Ja Pekka on nauranut makeasti saadessaan yllinkyllin sovelluttaa insinöörin korkeata oppia kotioloihin, aivan yllinkyllin, tarvitsematta pelätä että Lahja räpsäyttää tomurievulla ympäri korvia tunkeilijaa, joka pistää nenänsä emännän alueille, — Kaikki on valmista nyt; emäntä vain puuttuu, ynnä se kolmas.
Pekka antaa palvelijalle, joka onneksi ei ole lakossa, viimeiset määräykset, ja painelee juoksujalkaa autoonsa. Matka vie valtamaantielle, kohti kaupunkia. Vapaasti saa laskea täyttä vauhtia. Tie on tyhjä, sillä ihmiset nukkuvat pitkään aamulla, koska kerran työnteko on kielletty. Konevaunu kiitää marraskuisen aamun halki, ohi lehdettömien metsäin, ja vainioitten, joilla ei ketään liiku. Tie on kova ja sileä kuin pöytä. Ajajalla olisi tilaisuus tuumia vaikka mitä, mutta hän ei tottatosiaan tuumi mitään enään, eivätkä häntä paina edes ne huolet, joita jokaisen kunnon kansalaisen nykyisin pitäisi tuntea. Eipä silti ettei Pekka olisi kunnon kansalainen — onhan hänestä tullut jo valtiollinen aktivistikin. Mutta hän ei kertakaikkiaan ole nyt taipuvainen huoleen. Hän on jo ennen lakkoa saanut Lahjasta puhelimitse pienen yksityisen viestin, joka päättyi sanoihin: kaikki on hyvin. Siis ei mikään voi olla pahoin, ei mikään koko maailmassa. Lämpöaalto hänen sielussaan ei ole väistynyt, eikä näy aikovankaan sitä tehdä. Kaikki on hyvin. Ja Pekka ei ajattele mitään muuta kuin että kaupunki lähenee. Hän nauttii jokaisesta tienkäänteestä ja kilometripylväästä, joka jälkeen jää, ja hän tietää ettei tämä kone tottele suurlakkoa. — Viimeisestä tienmutkasta vilahtaa jo kaupunki näkösälle.
Silloin on lyötävä jarrut sukkelasti kiinni: tiellä on sulku.
"Seis! Tunnussana!" karjaistaan edestä. Kaksi punanauhaista miestä lähenee pysähtynyttä autoa, pyssyt sojossa ja silmät renkaina päässä.